Saarimökkiin kesälomaa viettämään kokoontunut perhe kohtaa niin menneisyyden kuin nykyisyydenkin vaikeudet yhden päivän aikana Helsingin Kellariteatterin näytelmässä Katiska. Suvi Ahoniemen ja Ulla Heikkilän käsikirjoittamassa ja ohjaamassa teoksessa kahden sukupolven väliset erot ja ymmärtämättömyys sekoittuvat polveilevaksi kuvioksi. Siinä jokaisella on roolinsa ja mahdollisuus tehdä selväksi, miltä muiden käytös itsestä todella tuntuu.

Henkilöiden suhteet ovat tarkoin mietittyjä. Nuoret näyttelijät tuovat myös vanhemman sukupolven ajatukset ja tunteet esille niin, että kokonaisuus on varsin miellyttävää seurattavaa. Viimeistään isän kalaseksimonologi avaa näytelmän maailman katsojalle niin täysin, että taustalla lyövät aallotkin alkavat tuntua todellisilta.

Katiska pitää katsojansa tiukasti otteessaan koko puolitoistatuntisen ajan. Tiivis tunnelma saattaa johtua teatterin pienistä tiloista, jotka tuovat näytelmän fyysisesti aivan katsojan lähelle. Tai sitten siitä, että katsoja näkee lavalla oman perheensä tai sukunsa suhteet ja niiden tragikoomisen, pelottavan todellisen hulvattomuuden.

Sisko ja poika Oula (Vili Orava) jäävät räiskyvän täti Maaritin (Sandra Lamppu) varjoon, kun tämä ei suotu päästämään irti pikkuhiljaa historiaan häipyvästä nuoruudestaan. Aikuinen tytär Aino (Marketta Tikkanen) turhautuu saarimökin hiljaisuudessa ja hermostuu vanhempaan sukupolveen kun ei ymmärrä, mistä heidän käytöksensä ja puheensa juontavat, eikä pysty näkemään, että hekin olivat joskus nuoria.

Teinityttö Kerttu (Amy Burgess) taas kaipaa jotain suunnattomasti ja sydäntä riistävästi, tietämättä kuitenkaan varmasti, mitä se jokin voisi olla. Kaiken keskellä hyörivä äiti (Anu Heikkilä) pyrkii pitämään kaiken koossa ja langat käsissään sellaisella epätoivolla, ettei enää näe kokonaisuutta ympärillään.

Kenties hulvattomimman osan näytelmää muodostaa isä (Juha Karhu), joka pyrkii tuomaan elämäänsä sisältöä ja mielenkiintoa kalastamalla, karppaamalla ja olemalla isä isättömälle pojalle. Näyttelijän pienimmät eleet tuovat hahmot eloon niin väkevästi, että jopa lähes huomaamattomat liikahdukset ja ilmeet saavat katsomon ensin vääntelehtimään kiusaantuneena ja saman tien nauramaan hillittömästi.

Kaiken taustalla mummin päiväkirjan katkelmat luovat kuvaa yksinkertaisemmasta elämästä ja ajasta, jolloin kaikki oli paremmin, eikä päivän tapahtumien tarvinnut olla suurempia kuin savikipon löytäminen kaapin perukoilta.

Vanhemman tyttären Ainon lopullinen tilanteeseen kyllästyminen ja räjähdys illallispöydässä on hieman liian sormella osoittava ja katsojaa aliarvioiva ja päätyy myös olemaan draaman kaaren ainoa kliimaksi, jonka rakentaminen jää herkullisemmaksi kuin tapahtuma itse. Lopulta saapuu yö ja aamulla on jo uusi päivä ja kaikki toisin. Vai onko sitten kuitenkaan?

Aivan jokapäiväisiin asioihin pureutuva näytelmä ei juurikaan tuo katsojan elämään mitään uutta. Kuitenkin se saa katsojan tarkkailemaan oman perheen dynamiikkaa tarkemmin.

Katiska Helsingin Kellariteatterissa, esityksiä 7.–21.3. Neljä tähteä.