Performanssitaiteilija Irma Optimisti, eli Irma Luhta, 61, istuu esityksessään tuolilla mustassa hameessa. Hänen sylissään lepää höyhenillä täytetty miesten musta juhlahattu. On vuosi 2006, Helsingin Kaapelilla on Là-bas-tapahtuma.

Optimistin taakse heijastuu kalvoheittimeltä performanssitaiteen uranuurtajan, saksalaisen Joseph Beuysin kuva 1960-luvulta. Siinä taiteen rajoja rikkonut guru pitelee kuollutta jänistä.

Kuvan päälle Optimisti on kirjoittanut matemaattis-taiteellisen yhtälön: I DO IT DIDN’T + – DIDN’T I DO IT. Sama lause kaikuu kaiuttimista.

Seuraavaksi Optimisti maalaa lattialla olevan taulupohjan paksulla voikerroksella. Eleellä hän viittaa Beuysin rasvateoksiin. Beuys tunnettiin ritualistisista taideteoksistaan ja 1970-luvun aktioista, joissa hän hehkutti sosiaalista taidetta, jonka avulla yhteiskunta mullistuu.

Irma tyhjentää hatun höyhenet rasvamaalauksen päälle ja esittelee teosta yleisölle. Sitten hän pursottaa piirtoheittimen kalvolle Beuysin kuvan päälle partavaahtoa, minkä seurauksena kuva mustuu.

Optimisti painaa kuuman silitysraudan vaahdon päälle. Miehisen sankaritaiteilijan ikoninen kuva nousee taas esiin. Irma puhaltaa kondomin palloksi, asettaa sen hattuun ja katselee kondomin läpi yleisöä ja Beuysia. Hän laittaa pallokortsuja ongenvapaan, jolla kalastelee yleisöä Kansainvälisen soidessa.

Lopuksi circus macabre: Optimisti sitoo useamman broilerin työstökoneisiin ”koneliha-ajokeiksi”, jotka etenevät helvetillisesti pöristen ja järjettömästi poukkoillen ja kaatuvat yleisön sekaan stressilihaan tökkäistyjen sädetikkujen räiskeessä.

Naissankarin kunniahaistatus miesten rulettamalle taidemaailmalle?!

Turun kauppakorkeakoulun matematiikan lehtori Irma Luhta päästää performansseissaan irti ”Optimistin”, pimeän kaksoisimagonsa.

Luhta asuu Helsingissä miehensä Pekka Luhdan kanssa ja matkaa eestaas Turkuun opettamaan talousmatikkaa. Optimistina hän työstää kaaosta Helsingin Kaapelitehtaan alla luolassaan Là-basissa ja kutsuu aika ajoin performeeraajat pimeään kellariinsa esiintymistalkoisiin.

”Performanssi on lähellä ihmistä. Sen sijaan, että tekisit taulun seinälle, sinun pitää itse olla objekti”, Irma Optimistin manifesti kuuluu.

Noudatetaan siis hänen omaa ohjettaan. Annetaan ensin Optimistin aviomiehen ja pojan, Pekka ja Lauri Luhdan, määritellä, mistä Irma Optimistissa on kyse.

Pekka Luhta kirjoittaa Irma Optimistin esityksestä Platonic Gintonic, jossa sahattiin grillimakkaroita ja Optimisti kietoutui miesavustajien kanssa kalastusverkkoihin.

”Taiteilija käynnistää väliaikaisen yhteisön tuntemattomien yhteyden tapahtumaketjun, tietoisesti tabuja rikkoen ja samalla parodisena yhdistelmänä, jonka epäjärjestys organisoi uudeksi järjestykseksi, naisoptimistisen kaaoksen dominanssiksi, joka toteutuu profaanisti: sahataan makkaroita.”

Optimistin moninainen dominahahmo on irvistellyt maalattujen huuliensa välistä maskuliinisille aatteille marssien seksisaappaissa, hiihtäen korkomonoissa tai tanssien ruusuissa varpaisillaan 1990-luvulta lähtien. Tämä yön kuningatar opettaa ruoskalla kaaosteoriaa.

Matemaatikko Irma Luhta on tehnyt väitöskirjansa kaaosteoriasta aiheenaan ”rakenteelliset muutokset kompleksisessa systeemissä”, kun taas taiteilija Irma Optimisti hyppää eksaktin kaaoksen kitaan noidanhelmat hulmuten.

”Irma optimisti ei jää historiaan vain performanssitaiteilijana, vaan myös Là-basin ansiosta. Là-bas on osa 2000-luvun salaista suomalaista kulttuuri- ja taidehistoriaa sekä kapinaa jälkikapitalismin brežneviläistä pysähtyneisyyden aikaa vastaan”, Lauri Luhta kertoo.

Luhtien koko perhe, Irma, aviomies Pekka ja heidän poikansa Lauri, on intensiivisesti mukana Là-bas’ssa. Tapahtuma syntyi Roi Vaaran Poikkeustila- ja Exit-festivaalien aalloissa Lauri Luhdan aloitteesta.

Kaapelin kellarissa Luhtien goottilainen sirkusperhe sulautui pimeään Là-basiin pukeutuneena kokomustiin huuletkin mustiksi maalattuina.

”Alkuperäinen inspiraatio tuli Berliinissä näkemistäni underground-klubeista ja vaihtoehtoisista taidetiloista”, Lauri Luhta kertoo Là-basin synnystä ja vaikutteista.

”Aloitimme Là-basin Irman työtilassa Kaapelin kellarissa, missä edelleen on tapahtumia, mutta alusta lähtien toiminta on laajentunut muihin paikkoihin Helsingissä, maanlaajuisesti ja välillä ulkomaillekin.”

Lauri Luhdalle performanssi oli aluksi vieras taidemuoto. Hän suhtautui performanssiin kuten valtavirta usein vielä nykyäänkin.

”En vakuuttunut performanssista taidemuotona ennen kuin näin todella hyviä esityksiä eräällä festivaalilla Itävallassa kesällä 1999. Aiemmin olin pitänyt sitä huijauksena ja roskana – huolimatta Irma Optimistista tai sitten juuri sen vuoksi.”

”Sanotaan, että perhe on pahin, mutta kyllä sekin tietyt taideyhdistykset voittaa, Lauri Luhta kertoo. Siksi Là-bas-tapahtumat ovat aina olleet anarkistisia ja orgaanisia prosesseja”, Lauri Luhta määrittelee.

Tapahtumia on ollut vuosien varrella kuratoimassa kymmeniä eri henkilöitä. Vuonna 2002 klubimaisten tilaisuuksien lisäksi tapahtuma laajentui festivaaliksi, johon linkittyi myös kansainvälisiä tapahtumia.

”Irmalle oli hyvin tärkeää saada tietyt ulkomaan keikoillaan näkemänsä performanssitaiteilijat Suomeen. Kansainvälisiä festivaaleja on ollut parisenkymmentä ja niiden lisäksi pienempiä iltamia ehkä 60”, Lehto kertoo.

Esiintyjiä on ollut satoja. Katsojat ovat harvoin poistuneet pettyneinä, vaikka olosuhteet ovat ajoittain olleet alkeelliset.</p>

”Lá-bas on sosiaalinen prosessi. Koska olemme saaneet rahallista tukea hyvin vähän, lukemattomat vapaaehtoiset ovat auttaneet järjestämisessä ilmaiseksi rakkaudesta kokeelliseen esitystaiteeseen ja kulttuuriin.”

”Mediahuomiota on suorastaan vähän vältelty, koska ei ole haluttu tulla liikaa osaksi ’kommunikaation ekstaasia’, jos Baudrillardin lainaaminen sallitaan.”

Irma Optimistin toiminta on ollut innoittaja uudelle esitystaiteen polvelle.

Pekka Luhta puolestaan on Là-basin maagisen teatterin taustavoima ja dokumentaristi, monikasvoinen mies: runoilija, performaatikko, kuvataiteilija ja omintakeinen postmoderni filosofi. Hän on kirjoittanut performanssin olemuksesta ja paikan historiasta kirjan Tuolla, alhaalla (ntamo 2010), mitä Là-bas tarkoittaa käännettynä suomeksi.

”Elävä taide ja kokeelliset muodot vaalivat kirjavuuttaan. Là-bas on vuosituhannen vaihteen ensimmäisen vuosikymmenen luonnosten ympäristö, koostaja ja purkaja taiteen rakenteessa. Là-bas on teosten se, jota ilman ne jäävät tekemättä”, kirjoittaa Pekka kirjassaan.

Pekka Luhta on myös kirjannut ylös iltojen tapahtumat alkuvuosilta.

”17.12.2000 Kaapelitehdas, C-rapun kellari. Jälleen tietokonesaundeja Lauri Luhdalta, kun ihmisiä saapuu tilaan: ääniasteikkona kumisevia, kireitä äänieleiden viittauksia illan ohjelman hajanaista ykseyttä ennakoiden. Yhdestäkään esityksestä ei varsinaisesti tiedetä, mitä tulee tapahtumaan: kaikki arvelut, vaikutelmat, kuvat muuttuvat kerta kerralta livettävästi kadoten maanalaiseen tilaan.”

Luhta kuvailee kirjassa, kuinka taiteilija Suvi Parilla haastattelee lattialla makaavia sillejä joulupukinnaamarissa. Kirjassa on myös dramaattinen kuvaus nykyisestä performanssiopettajasta Aapo Korkeaojasta, joka roikkuu nilkasta sidottuna köydestä kattokoukkuun pää alaspäin yrittäen leikata raivoisasti viikatteella köyttä poikki.

Vapautumisyrityksen onnistuminen tietäisi kovaa pudotusta lattialle. Katsojat seuraavat henkeä pidätellen, kunnes eräs heistä menee auttamaan taiteilijan pinteestä.

Satuin itse olemaan paikalla, ja tuo henkilö oli psykoanalyytikko Heikki Majava. Esitys kirvoitti keskustelun taiteen ja itseilmaisun roolista analyyttisessä maailmankuvassa. Juttelimme vapautumisen, hajoamisen tai eheytymisen prosesseista, joita käydään lävitse paitsi terapioissa myös performansseissa.

Koska kuka tahansa voi ryhtyä performanssitaiteilijaksi, on Là-bas toiminut tällaisena sosiaalisena madonreikänä henkilökohtaisiin muodonmuutoksiin.

”Syntyy uusi järjestys ehdoista, kun maailma fataalisena automaattina katoaa”, Pekka Luhta kirjoittaa.

Yhteiskunta perustuu normiperformansseille. Jo vaikkapa kadulla kävely on tarkoin säännöstelty esitys. Ihminen on ”performanssirobotti”.

Taiteelliset ilmaisumuodot ovat sivilisaation säihkeessä myös tarkoin rajattuja. Kuvantekijät, runoilijat, tanssijat, näyttelijät, muusikot esiintyvät omissa boxeissaan, joihin heidät koulutetaan.

Zürichin Cabaret Voltairessa vuonna 1916 runoilija Hugo Ball perusti kumppaneineen paikan, jossa eri taiteilijarooleja sekoitettiin. He kutsuivat projektiaan Dadaksi. 1950-luvulla säveltäjä John Cagen poikkitaiteellinen toiminta ja eurooppalainen Fluxus-liike julistivat kaiken ”paperin rypistämisestä vallankumoukseen” taiteeksi.

Performanssi-skene on jäänyt maailmanlaajuisesti taiteen aina-uudelleen määrittelyksi. Esiintyjät kokoontuvat ympäri maailmaa, usein omalla kustannuksellaan. Järjestetyt tilaisuudet ovat ilmaisia ja hyvin väljiä, yleisön ja esiintyjien välimatka parhaimmillaan katoaa.

Ulkopuoliselle ne näyttävät omituiselta riitiltä, ”jossa valittu kansa näyttelee toisilleen perseitään”, kuten eräs performanssinvihaaja asian ilmaisi.

Tosiasiassa performanssi on taiteena usein poliittista ja sen viittaussuhteet sohottavat paitsi henkilökohtaiseen myös ulkopuoliseen todellisuuteen. Näin myös Optimistilla.

Annetaan hänen lopuksi määrittellä itse itsensä.

”Kehittelemäni Optimistin hahmo ja projekti antoi mahdollisuuden ajankohdan trendien humoristiseen kommentointiin parodian, satiirin ja ironian asteikoin”, Irma Optimisti muistelee.

”Olin aloittanut Optimistina vuonna 1991 ja jo ensimmäisissä teoksissani, kuten Mrs. Goodwill in Dynamical Space, Special Thanks for Men tai Space Office liitin koomiset small talk -osuudet ja toiminnat osaksi kaaosmatematiikkaa”, Irma kertoo.

”Lama oli jättänyt syvät jäljet ihmisiin. Haavoittuvuus oli käsin kosketeltavaa. Teknoutopiat ja tulevaisuudessa lunastettavat elämäntyyli-ihanteet antoivat glamoröösiä lohtua.”

Optimisti poimi performanssiensa roolihenkilöitä ajalle leimallisten ilmiöiden ympärille kehkeytyneistä ammattikunnista.

”Ne takasivat uusille työnkuville ja ruumiinkuville vireensä. Opas-rooli, konsulttihahmo, messuemäntä tai tietokoneavusteisen tutkijan rooli olivat minulle samalla itseironisia toteutuksia.”

Irman työt pohjaavat myös elämänkaareen.

”Kun aloitin Irma Optimistina 1991, minulla oli ikää jo 38 vuotta. Oli selvää, että sijoitin performanssitaiteeseen kaiken eletyn, omaksumani ja kokemani, ilmaisuineen ja ilmiasuineen. Yritin tehdä mahdollisimman valmiita teoksia. Ele tai esiintymistarve ei ollut ensimmäinen motiiveistani, vaan tematiikka.”

Vuonna 1995 performanssiin Only for the Money Irma teki neljä eri versiota Porin ja Turun taidemuseoissa, Pohjanmaan museossa ja Nykytaiteen museon, Ateneum-salissa. Tunninpituinen teos oli eräs Irman suuritöisimmistä.

Nykytaiteen museolla ei ollut vielä omaa rakennusta, Kiasmaa, mutta museokeskustelu kävi kuumana. Only for the Money oli tietokoneavusteinen performanssi, joka toimi ”vuorovaikutteisuuden ehdoilla”.

Teos kommentoi taiteen esillepanojen mahdollisuuksia jälkimodernissa kulttuurissa. Keskeinen idea oli ”dynaamisen tilan toteutuminen staattisen mieskatseen pelikentällä”. Idea vaikutti teoksen ratkaisuihin siitä, miten ”museo-opas” Irma Optimisti toimi, teki ja miltä näytti.

”Matematiikka, joka tuli esille tietokonegrafiikkanakin, pohjautui yliopistotutkimuksessani kehittelemiini kaaosmatemaattisiin algoritmeihin.”

”Oli tärkeää, että Irma Optimistin imaginaarinen hahmo, jota esitin, oli samalla niin todellinen henkilö kuin mahdollista. Irma Optimistilla on käytössään ainutkertaiset ominaisuuteni, koko henkilöni.”

_______________

Optimistin vinkit: Seuraa heitä

Irma Optimisti on esiintynyt paljon ympäri maailmaa. Hänelle vaikuttavimmat esiintyjät löytyivät Kanadasta 1990-luvulla:

”Tari Ito, japanilainen Tokiossa asuva ikäiseni feministinainen, joka tekee rohkeita naisen ruumiiseen liittyviä performanssiteoksia. Hän käyttää erikoisia venyviä ja vanuvia materiaaleja ruumiinsa lisukkeina ja kalvoina.”

”Julie Andrée T. Kanadasta on minua 20 vuotta nuorempi nainen, jonka näin ensimmäisen kerran, kun hän oli vasta performanssin opiskelija Quebecissä. Hän teki heti vaikutuksen uhmakkaalla itseään satuttavalla performanssilla. Hän on kehittynyt tästä rohkeaan, mutta vähemmän aggressiiviseen suuntaan.”

”Hong O Bong Koreasta täyttää performansseissaan aina tilan mitä kummallisemmalla tavaralla. Hän installoi ympäristöään performanssin aikana. Materiaalit ovat kevyitä kuten paperisilppua tai muovia tai muuta sellaista. Performanssia aasialaiseen malliin.”

”Andrè Stitt on minulle action artin esikuva. André on syntynyt Pohjois-Irlannissa. Olemme usein olleet samoissa paikoissa omine aktioinemme, hän hyvin maskuliinisena ja minä feminiinisenä. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, hän hakkasi itsensä kirveellä seinän läpi performanssinsa eräässä osiossa.”

_______________

Miksi performanssi?

Itse pidän performanssitilaisuuksista, koska ne ovat ihmisten kohtaamispaikkoja. Niissä voi lojuilla, eikä tylsiä esityksiä ole pakko katsoa. Ne muistuttavat menneen ajan kyläjuhlia, missä ihmiset kokoontuivat iltamiin ja tekivät toisilleen pikku esityksiä, pikateatteria ja leikkejä.

Leikki on kaukana, jos määrittelee paskasysteemeitä rienanneet Jumalan teatterin tai Pussy Riotin ekspressiot performansseiksi, mutta sisäsiivotkin performanssit voivat olla kurittoman hauskoja ja vakaviakin tabujen sovittuja rikkojaispeijaisia. Niissä vilahtelee kaikki kulttuurin semiotiikka.

Esiintyjien taustat ovat mitä moninaisimmat. Performanssi voi vallata minkä tilan tahansa, ja se on ajoitus ja karisma -laji.

Joku voi mennä lavalle ja vain säteillä. Eurooppalaisen perforyhmän Black Marketin perustaja Boris Nieslony kävi Lá-basissa, joka silloin tapahtui Gloria-teatterissa. Hän meni valokiilaan, otti taskusta pallon, pompautti sen lattiaan ja pisti taskuun. Sen jälkeen hän poistui paikalta. _______________

Artikkeli on alun perin julkaistu Voimassa 9/2013.

Là-bas→ Money and Power: Peace at the Center, 3. kansainvälinen Là-bas-biennaali performanssitaiteen ja uuden mediataiteen esitysmuodoille 25.–27.4.2014 Helsingin Kiasma-teatterissa, Omenapuutalossa & Harakan saaressa.