Teksti Anna-Sofia Joro
Rakkautta, ystävyyttä, selviytymistä ja kuolemaa. Nuoret afrikkalaiset elokuvaohjaajat ammentavat sekä omasta arjestaan että länsimaiden elokuvaperinteestä.
Lyhytelokuva on loistava konsepti näinä keskittymiskyvyttömyyden aikoina. Sitä uskaltaa katsoa outojakin elokuvia, kun tietää että loppu on aina lähellä.
Lyhytelokuva on myös demokraattinen taidemuoto. Kunhan idea toimii, pienilläkin resursseilla pystyy tekemään onnistuneen elokuvan.
Tampereen elokuvajuhlilla voi tänä vuonna haastaa itsensä katsomalla parissa päivässä enemmän afrikkalaisia elokuvia kuin aiemmin yhteensä. Afrikkalaiset elokuvat, varsinkin lyhyt- ja dokumenttielokuvat, ovat harvinaista nähtävää Suomessa.
Tampereen 15 sävyä: etelä -sarjassa nähdään värikäs kokonaisuus elokuvia itäisestä ja eteläisestä Afrikasta. Sarjan kuraattori Eila Ranta löysi elokuvat vieraillessaan viime vuonna Durbanin ja Sansibarin elokuvafestivaaleilla Afrikassa.
Afrikassa asuu yli miljardi ihmistä, jotka kuuluvat tuhansiin eri etnisiin ryhmiin ja puhuvat yli 2 000 eri kieltä. Valtioitakin on noin 55 – riippuen siitä, minkä tahojen tunnustuksiin uskoo. Mitään yhtenäistä kokonaisuutta ei afrikkalainen elokuva -otsikon alta siis löydy.
Tampereellakin nähtävien afrikkalaisten elokuvien aiheet – ja taso – vaihtelevat. Nuoret ohjaajat ammentavat sekä omasta arjestaan että länsimaiden elokuvaperinteestä. Rankat yhteiskunnalliset teemat yhdistyvät ihmiselon perustaviin kysymyksiin: rakkauteen, ystävyyteen, selviytymiseen, kuolemaan.
Etelä-Afrikasta saapuvista lyhytelokuvista huokuu maan kasvava ja kukoistava elokuvatuotanto. Niistä huokuu myös apartheidin painostava perintö, joko pinnan alta tai suorasukaisina viittauksina, kuten Miklas Manneken romanttisessa komediassa Kanyekanye. Punaisten ja vihreiden omenoiden ystävien hölmön riidan symboliikkaa ei tarvitse kaukaa historiasta hakea.
Sata kertaa vaivaannuttavammissa sfääreissä liikkuu Paulene Abreyn Curriculum vitae by Norman C. Ohjaaja riepottelee lapsuusmuistojaan makaaberisti, ja maailmanpolitiikan käänteet heijastuvat henkilökohtaiseen sairaskertomukseen.
Etelä-Afrikasta saapuu myös sarjan ainoa pitkä dokumenttielokuva, The Devil’s Lair. Kapkaupungin liepeillä sijaitsee maailman korkeimmista murhaluvuista tunnettu Cape Flatsin kaupunginosa, jossa rikollisjengi NTK:n (Nice to Kill) johtaja Braam asuu perheensä kanssa. Rankka jengielämä, huumeet ja perhe ei ole helppo yhtälö hallittavaksi. Kamera pääsee hämmästyttävän lähelle väkivallan noidankehässä eläviä jengiläisiä.
Elokuvan ohjaaja Riaan Hendricks on yksi Tampereelle saapuvasta kuudesta afrikkalaisesta ohjaajavieraasta.
Toinen on kenialainen Ng’endo Mukii. Tamperelaisten haaviin tarttui hänen ohjauksensa Yellow Fever, joka pohtii ihonväriä ja afrikkalaisnaisten omakuvaa maailmassa, jossa valkoiset kauneusihanteet jylläävät.
Kokonaisuuden rankimpaan päähän sijoittuu Godwin Otwomanin fiktiivinen Haunted Souls. Ihmiset yrittävät selviytyä ja pysyä järjissään sissisodan runtelemassa Pohjois-Ugandassa. Entinen lapsisotilas Grace Apotto lapsineen yrittää koota elämänsä palasia ja paeta epätoivoisesti entistä sieppaajaansa ja lastensa isää – julmin seurauksin.
Surullinen väre on myös Zelalem Woldemariamin lyhytelokuvassa Adamt. Onneksi nuoren muusikon tarinaan mahtuu myös rakkautta, etiopialaista jazzia sekä kuuro hengetär, joka auttaa nuorta miestä toipumaan lapsuuden traumastaan ja muuttamaan ahdistuksensa musiikiksi.
Tampereen elokuvajuhlat 5.–9.3., afrikkalaisia elokuvia kolmessa näytöksessä: Minkä taakseen jättää, Kaupunkikuvia & Omissa maailmoissa.