Tämä on joogatunti. Tyttöystävän pakottamana.

Nuo olivat ensimmäiset sanani 28.2.2014 Runopuulaakin karsinnassa Lahdessa, Möysän Essolla, mihin matkustin Oulusta asti. Esiintyminen 150 katsojan edessä teki vatsalaukkuuni rumia rusetteja, ja lisäksi juuri ennen lavalle astumista minulle oli selvinnyt, että myöhemmin keväällä myös Oulussa järjestettäisiin karsinta. Epäilin vahvasti olevani täydellinen idiootti.

Mikin takana alemmuudentunteet kuitenkin unohtuivat. Kolme kertaa kolmen minuutin ajan minä omistin Möysän – ja kenties myös muun maailman.

Runopuulaaki on Jouni Tossavaisen ja Olavi Rytkösen Yhdysvalloista Suomeen tuoma lavarunouskilpailu, jossa osallistujat esittävät itse kirjoittamiaan runoja. Yleisön joukosta valitaan viisihenkinen tuomariraati, joka karsii kilpailijoita kolmen kierroksen ajan, kunnes vain voittaja on jäljellä. Pisteitä jaetaan asteikolla 1,0–10,0 ja jokaisella kierroksella esityksen maksimipituus on kolme minuuttia. Kahdeksan karsinnan voittajat sekä keräilyerän kaksi parasta kohtaavat toukokuussa Runopuulaakin SM-finaalissa.

Kyseessä on leikkimielinen tapa nostaa esiin sanataidetta, mutta jotkut meistä kilpailevat silti kuin arki olisi järjen puuduttavaa, jäistä pönttömehua ja runot olisivat ainoa opittu uintityyli.

Oma lavarunouskokemukseni ennen Lahtea rajoittui yhteen kertaan humalaisesti huutelevan yökerhoyleisön edessä. Se ilta murskasi itseluottamukseni, mutta rakensi sen sitten takaisin teräksistä deliriumia kovempana. Ehkä siksi Lahdessakin ainoa tavoitteeni oli voitto. Ehkä siksi haaveilin, että menestys siellä tatuoisi kehooni niin paljon kustantajien kirjanmerkkejä, että jossain vaiheessa vain – POOF! – sulautuisin aina taustalla häilyviin unelmiini!

Kyllä, kirjoittajana haaveilin kustannussopimuksista. Kukapa ei?

Tavoitteideni patologisesta höperyydestä huolimatta sain Lahdessa kahdella ensimmäisellä kierroksella koko joukon parhaat pisteet. Kolmannella jäin voittajasta noin 0,5 pistettä. Toinen sija ei ollut huono saavutus 15 kovan kilpailijan joukossa, mutta pieni piste-ero kirveli, ja sisimmissäni toivoin yhä taittavani happea kursiiviin kaikkia muita jännittävämmin.

Onnittelin voittajaa ja poistuin runollista kieltäni mutustellen. Samana viikonloppuna ilmoittauduin sekä Kuopion että Oulun karsintoihin.

SUOriutuminen. Tunnetteko sanan? Tiedättekö, mitä se on?

No se on tietysti ensin suota, ja sitten se on riutumista!

Kuopion täpötäydessä ravintola Maljassa keskityin niin kovasti voittamiseen, että esiintymisestä nauttiminen oli mahdotonta. Yleisö oli sielläkin mahtava, mutta koko illan sykkeeni yritti ottaa varaslähtöä takaisin Ouluun. Saatuani taas parhaat pisteet kahdella ensimmäisellä kierroksella ykkössija vaikutti olevan lähellä. Kun jäin 0,2 pisteen erolla toistamiseen toiseksi, alkoi sisälläni myllertää jotakin sarvekasta. Halasin voittajaa. Hengitin. Enimmäkseen ulospäin. Kävelin autolle. Annoin tunnelatauksen räjähtää.

Kaikki hysteeriset hirttonaurut kiristymässä kaulalleni!

Kuopiossa saamani kehut lämmittivät luolaa sydäntalvessani, mutta halusin silti sen perhanan voiton, ja intensiteetiksi mutatoitunut nynnyys pakotti minut työstämään runojani entistä ankarammin. Kuopion voittaja puolestaan kertoi kirjoittaneensa erään esitysrunoistaan matkalla kilpailupaikalle.

Oulun karsinnassa paikalla olivat kymmenen kilpailijaa ja heidän ystävänsä. Toisin sanoen yksikään yleisöstä valituista tuomareista ei ollut täysin puolueeton. Sääntöjen mukaan viiden tuomarin pisteistä pudotetaan paras ja huonoin pois, ja jäljelle jääneet kolme lasketaan yhteen lopullisiksi pisteiksi. Tämä karsii eturistiriitoja ja muita epämiellyttävyyksiä, mutta ennen Oulua en ollut nähnyt yhdenkään osallistujan saavan nelosia. Ehkä leikkimielisyydellä oli tuona iltana muita menoja?

Korkeatasoiseksi kutsutussa kisassa esitykseni riittivät kolmanteen perättäiseen kakkossijaan, noin puolen pisteen erolla ykköseen. Mielialani korkeus oli helppo mitata päälleni laskeutuvasta sadepilvestä. Palkintoseremonioiden loputtua lensin kotiin ensimmäisellä siitä iskeneellä salamalla, ja samaa intoa puhkuen ilmoittauduin Jyväskylän karsintaan.

Jos kädet olisivat toivomuskaivoja,

olisiko asioiden tavoitteleminen samalla niiden hukkaan heittämistä?

En tiedä,

mutta ainakin jokin kilahtaa aina hieman pudotessaan pohjalle.

Ennen Jyväskylää oli kuitenkin Tampereen karsinta, jonne lähdin lähes hetken mielijohteesta. On mahdollista, että voittamisesta oli tullut minulle pakkomielle.

Jotkin tavoitteet vievät yhä syvemmälle omaan sisimpään,

kuin käärmemäinen, itseään ikuisesti syövä halaus.

Kirjakaupassa järjestettyyn Tampereen karsintaan saapui kuusi kilpailijaa, neljä etukäteen sovittua tuomaria ja pari katsojaa. Tunnelma oli harras. Kolmas kierros päättyi minun ja toisen osallistujan tasapisteisiin kärjessä, minkä jälkeen virhetulkinta säännöissä salli juontajan valita voittajan. Hän valitsi kilpakumppanini. Juontajan mukaan runoni olivat nokkelia, älykkäitä, monologimaisia, standupmaisia ja kapakkaan soveltuvia, mutta voittajan runot sukelsivat syvemmälle. Neljännen perättäisen kakkossijani jälkeen olin hieman hämmentynyt ja paljon turta.

Juontajan sanat saivat minut myös pohtimaan, oliko tyylini liian räväkkä ja erikoinen Runopuulaakiin. Ehkä yleisöt halusivat runoesityksiinsä jotain perinteisempää. Ehkä olin aikaani edellä!

Tai ehkä en vain ollut tarpeeksi hyvä.

Kiihkeyteni karsinnoissa ihmetytti varmasti muitakin kuin minua. Se ja kaipuuni ulkoisiin palkkioihin tekivät esiintymisestä hyvin stressaavaa, joten päätin, että Jyväskylässä tavoitteeni olisivat yleisön viihdyttäminen, ilman muistipaperia esiintyminen sekä kummallisuus nimeltä aito ilo.

Ilmeisesti päätös leikkasi kilpailuvietiltäni ainakin sen pakottavimman kärjen, sillä ilta Jyväskylän baari Vakiopaineessa osoittautui vapautuneeksi ja hauskaksi. Vaikka tietysti jäin sielläkin 0,1 pisteen erolla toiseksi – viidennen kerran peräkkäin. Kaverini Timo kommentoi asiaa osuvasti ja upottavasti: ”Tää on jo jotain aika uskomatonta. Ikuinen kakkonen on siis joku todellisuuteen perustuva henkilö”.

Suhtauduin asiaan jo enimmäkseen huumorilla, vaikka toki se myös harmitti. Olin lopussa esittänyt runon, jossa pohdin karsintakokemuksiani, ja sen jakaminen yleisölle tuntui varsin tyydyttävältä. Ehkä olin saavuttanut jotain, mitä en edes tiennyt tavoittelevani.

Joskus vaativuuteni turhauttaa niin, että yritän istua rintani päälle

vaimentaakseni huutoni.

Ja joskus se sitten näyttää kuperkeikalta.

Mutta eikö sekin ole lopulta pelkkää runoutta?

Runopuulaakin SM-finaali käydään 24.5.2014 Kuopiossa, ravintola Maljassa. Edeltävänä päivänä on keräilyerä, jonka kaksi parasta pääsee vielä finaaliin. Olen jo ilmoittautunut.

Lisäys 27.5.2014 Jere Vartiaiselta: Sijoituin keräilyerässä kuudennen kerran peräkkäin toiseksi (vieläpä tasapisteillä!), mutta finaalissa kakkostaika murtui, ja voitin suomenmestaruuden.