Tarantinon kostosaaga jatkuu

Teksti Jari Tamminen

Voiko rasisminvastainen elokuva olla rasistinen? Entä kuinka monta elokuvaa samasta aiheesta voi tehdä? Quentin Tarantinon uusi elokuva Django Unchained närästää, mutta myös ihastuttaa.

Uudessa elokuvassaan Django Unchained Quentin Tarantino käsittelee jälleen kostoa. Tällä kertaa tarinan viitekehyksinä nähdään villi länsi – tarkemmin 1850-luvun Yhdysvaltojen etelävaltiot – sekä orjuus.

Tästä se lähtee.

Django on jonkin sortin sisarteos ohjaajan edelliselle Kunniattomat paskiaiset -elokuvalle, vaikka suoraa jatkumoa tai samoja henkilöhahmojen näillä ei olekaan. Molemmat elokuvat käsittelevät kostoa, ja molemmissa nähdään Christoph Waltzin briljantit roolisuoritukset.

Django on ulkokuorensa puolesta länkkäri, mutta rakenteensa tai oikeastaan sisältönsäkään puolesta se ei ole lähelläkään westerniä – ei edes Tarantinon suuresti rakastamia Sergio Leonen ohjaamia spagettilänkkäreitä. Samoin Kunniattomat paskiaiset oli ainoastaan pintansa puolesta klassinen hollywoodilainen sotaleffa. Lopulta kaiken genrekikkailunsa alla Django ja Paskiaiset ovat pelkkää tarantinoa.

Nimensä leffa on lainannut vuonna 1966 ensi-iltansa saaneelta spagettilänkkäriltä.

Alkuperäinen Django.

Django on herättänyt Yhdysvalloissa närää. Kaikkien mielestä niinkin arkaa aihetta kuin orjuutta ei ole soveliasta käsitellä viihteen kautta. Varmasti Tarantinon estetisoitu väkivalta sekä nokkela ja ajoittain kovinkin humoristinen dialogi lisäävät kiukkua.

Elokuvaohjaaja Spike Lee – mies, joka ei arkaile käsitellä rasismia aiheena – pillastui Djangosta. Lee rinnasti orjuuden holokaustiin ja muistutti, ettei se ollut mikään seikkailu villissä lännessä.

Puuttumatta Leen argumenttiin sen enempää, on hyvä muistaa että Kunniattomat paskiaiset käsitteli Natsi-Saksaa ja juurikin holokaustia. Siinä mielessä Leen pitäisi varmaan ylettää kritiikkinsä koskemaan myös tuota elokuvaa. Sen ilmestymisen aikoihin Lee ei tuominnut Tarantinoa aran aiheen viihteellistämisestä.

Pitäisikö tämä tulkita sitten niin, että holokausti toisin kuin orjuus on aihe, jota käsitellessä on soveliasta ottaa taiteellisia vapauksia? Mikä erottaa orjuuden holokaustista? Ehkä se, että orjuuden historia on yhä märkivä haava Yhdysvaltojen historiassa.

Katsoessani tämän orjuuskuvauksen olin akuutin tietoinen omasta asemastani historiallisessa jatkumossa: olen valkoihoinen, etuoikeutettu länsimainen mies ja siksi orjaisäntien puolella pöytää. Vaikkei Suomi olekaan osallistunut orjakauppaan ja alusmaiden putsaamiseen kovin mittavasti, on eittämättä totta että minunkin hyvinvointiani on rakennettu osittain muilta rosvottujen rikkauksien varaan.

Mielestäni Tarantino lähestyy valitsemaansa aihetta nimenomaan syyllisen osapuolen vinkkelistä – Spike Leen kaltainen ohjaaja lähestyy tätä samaista aihetta nimenomaan uhrin asemasta. Voi olla, että näkemyserot johtuvat näistä eri perspektiiveistä.

On kuitenkin hyvä huomata, että Tarantinon kuvaus orjaisännistä ja -järjestelmästä on julma ja järkyttävä. Hienostuneen ja hienostelevan herrasväen täydellinen välinpitämättömyys ihmishengistä ja kärsimyksestä ylittää inhimillisen käsityskyvyn. Kaiken kikkailun ja tyylittelyn ohessa ohjaaja onnistuu tekemään katsojaan suuren vaikutuksen.

Oliko ohjaajan tarkoitus sitten puhutella juuri valkoista yleisöä? Ehkä se sopisi oletukseen siitä, että ohjaajan oma positio perustuu peritylle syyllisyydelle.

Tarantinoa on syytetty myös siitä, että hän on erehtynyt rasismikuvauksessaan itsekin rasistisien rakenteiden toisintamiseen. Artikkelissaan Django in chains Matthew Cole käsittelee ansiokkaasti Yhdysvaltain yhteiskunnan rakenteissa olevaa rasismia ja esittää Tarantinon elokuvan kaikessa rasisminvastaisuudessa olevan itse asiassa rasistinen.

Django on eittämättä rasismin vastaiseksi tehty elokuva, siitä ei ole epäilystäkään. Tarantinoa voi syyttää siitä, että elokuva tosiaan sortuu rakenteensa puolesta rasismiin. Rasismiin, jolle ohjaaja itse on sokea. Toistamalla Hollywoodin – ja yhdysvaltalaisen – sankarimyytin kaavaa ja tekemällä mustaihoisen sankarin kostoretken mahdolliseksi ainoastaan valkoihoisen laupiaan samarialaisen kautta, elokuvan voi väittää esittävän, että tämä orja ei ole itse kykenevä hakemaan oikeutta itselleen.

Tosin on myös hyvä muistaa se, että toden totta, mustaihoisen yksinäisen henkilön liikkuminen etelävaltioissa tuohon maailman aikaan tosiaan olisi ollut melko haasteellista. Elokuvan esittämä asetelma on tavallaan siinä määrin realistinen kuin tässä fantasiatarinassa mikään on realistista.

Elokuvan hahmoista tehtyjen pienoisnukkejen ympärille rakennettu rasismikohu onkin sitten jo ihan toinen keskustelu. Siitä ei ehkä kannata repiä muuta kuin huumoria.

Trailerin perusteella Django herätti hieman pelkoa sen suhteen, että onko Tarantino tuomittu jumiutumaan samaan aiheeseen ikuisiksi ajoiksi. Hänen kostotarinoita kertovien leffojen ketju on venynyt jo melkoiseksi. Kill Billin molemmat osat olivat silkkaa kostoa. Death Proof kulminoitui kokolailla voimaannuttavaan väkivaltafantasiaan ja oikeutettuun kostoon. Kunniattomien paskiaisten kostoretki Hitleriä ja natseja vastaan oli melko kaukana tavanomaisesta sodankäynnistä. Ja nyt sitten tämä Jamie Foxxin ristiretki orjaisäntiä vastaan.

Tarantino on ollut hieman kahden vaiheilla Kill Bill -elokuvien kovasti huhutun jatko-osan suhteen. Mikäli sellainen joskus onnistuisi, siinä (ilmeisesti, juoruja juoruja) edellisten elokuvissa hurmeisella kostoretkellä riehunut The Bride (Uma Thurman) joutuu itse – yllätys, yllätys – kostoretken kohteeksi.

Vaikka Django on kerrassaan sujuvasti rullaava elokuva ja sellaisenaan monin tavoin mestarillinen, näin suuresti Tarantinon elokuvista pitävänä voisin kainosti toivoa hienoista avaamista miehen aihevalintoihin. Että jos vaikka jotain uutta aihetta keksisi eikä aina tätä kostamista, niin mies ei jäisi elokuvahistoriaan alan ylivoimaisesti parhaana yhden tempun ihmeenä.

Quentin Tarantino: Django Unchained. Elokuvateattereissa nyt. Neljä tähteä.

Kommentoi Facebookissa
Farfalla 2019
Etnosoi 2019