Suomessa, yksin

Teksti Veera Paananen

Yksitoista valokuvaajaa yhdisti voimansa ja lähti tutkimusmatkalle kotimaahansa. Matkalta jäi mukaan joulupukki, luokkaretket, kehitysvammaisuus, tšetšeenipakolaiset, Johanna Tukiainen, kuolema, rauhanturvaajat, kipu, Raahe, henkilökohtainen tila ja Lappeenrannan venäläiset.

Kuvassa ei ole mitään muuta kuin nimikirjoitus. Siinä lukee ”Mauri”. Nimi on kirjoitettu jollain puuvärikynän tapaisella, ja käsiala on haparoivan lapsen.

Nimensä paperiin on kirjoittanut aikuinen mies. Mauri asuu kehitysvammaisten laitoskodissa Oulussa. Miisa Kaartinen on dokumentoinut häntä kuvateoksessaan Mauri.

Kaartisen kuvat ovat osa Suomi-näyttelyä, jonka takana on valokuvaajakollektiivi 11. Kollektiivi koostuu yhdestätoista nuoresta freelance-valokuvaajasta. Ryhmän verkkosivujen mukaan heidän tavoitteensa on ”ajaa uuden suomalaisen kuvajournalismin asiaa”. Suomi on heidän ensimmäinen yhteinen projektinsa.

Näyttelyyn johdattelevissa alkusanoissa kuvaajat perustelevat teeman. Freelance-sukupolven edustajille on arkipäivää reissata ympäri maailmaa. Tekisikö hyvää välillä tutustua maahan, josta reissuilleen lähtee?

Sakari Piipon Luokkaretki sisältää näyttelyn kenties pysäyttävimmän kuvan. Sumuisen maiseman keskeltä erottuu bussi. Se ajaa mutkaista tietä kohti katsojaa. Maa on ruskea ja täysin tasainen. Kasvillisuutta ei ole. Horisontti roikkuu reilusti alle puolivälissä kuvaa.

Jos tarkoitus on muistuttaa katsojaa omista luokkaretkistään, bussikuva onnistuu täydellisesti. Mieleen tulee ne kerrat, kun piti lähteä, oli sää mikä hyvänsä. Ajettiin tilausbussilla keskelle ei mitään. Kun bussista astui ulos, kumppareiden alla maa tuntui upottavalta liejulta. Jossain vaiheessa rupesi tihuttamaan.

Aleksi Poutasen kuvasarjan nimi on Johanna. Paljoa Piipon luokkaretkikuvia vastakkaisempaa lähestymistapaa Suomeen on vaikea löytää.

Poutanen on dokumentoinut Johanna Tukiaisen elämää. Aihevalinta tuntuu aluksi absurdilta: mitä tämä kertoo Suomesta?

Tukiainen on kuvissa juuri sellainen, jollaisena hänet on totuttu näkemään. Hän seisoo esiintymislavalla yllään pikkutuhma tonttuhame, puristavat sukkanauhat ja liian pieni paita, joka paljastaa makkarat. Selässä Tukiaisella on enkelin siivet.

”Ei tota muijaa siis vaan voi ymmärtää”, kuulen yhden näyttelyvieraista kommentoivan. Johanna löytääkin paikkansa kollaasissa juuri absurdiutensa kautta. Tukiaista ei ole näyttelyn jälkeen yhtään sen helpompi ymmärtää kuin aikaisemminkaan. Jään miettimään, miksi ihmeessä ihminen tekee itselleen sen, minkä kuvien nainen on tehnyt. Haluan selityksen, ja niin haluaa moni muukin. Meille suomalaisille Tukiainen on yksinkertaisesti liikaa. Johanna kertoo suomalaisuudesta kertomalla, mitä se ei ole.

Suomi-näyttelyn kuvat synkkaavat erilaisuudestaan huolimatta pääosin hyvin yhteen. Irrallisimmalta tuntuu Maija Tammen kipua käsittelevä kuvasarja Removals. Tammi on kuvannut muun muassa sappikiviä ja kasvaimia. Ne lepäävät kaikessa raakuudessaan kaarimaljoissa, muutama minuutti leikkauksen jälkeen kuvattuina. Tarkoitus on ollut kuvata suomalaisten yleisimpiä sairauksia, mutta mitä kovin kansallista lopulta on sappikivessä ja rintasyövässä?

Removals ei ole uusi teos. Se on voittanut Vuoden kuvaessee 2011 -palkinnon. Onko kuvasarjan paikka näyttelyssä toimia jo valmiiksi tunnettuna teoksena ja sitä kautta vetojuhtana projektille?

Suomesta jää käteen ajatus yksinäisyydestä. Sitä löytyy kaikista teoksista. Sakari Piipon lapset ovat yhteisellä retkellä, jonka aikana leikitään ja jota muistellaan jälkeenpäin. Jokainen ihminen, myös lapsi, on kuitenkin luontokokemuksensa kanssa lopulta yksin.

Yksinäisyyttä ei esitetä näyttelyssä lähtökohtaisesti huonona asiana. Esimerkiksi Ossi Aholan mökkisaunan jälkeen kuvaama mies luultavasti nauttii siitä, että kukaan ei ole häiritsemässä.

Yksinäisyyden kuvaaminen suomalaisena taipumuksena yllättää joka tapauksessa. Voisi kuvitella, että kun 11 nuorta kuvaajaa tekee kokeilevaa projektia, syntyisi siitä jotain aivan muuta kuin mihin olemme tottuneet. Näin ei kuitenkaan käy. Näyttelystä jää mieleen juuri se yksinäisen haikea tunnelma, jollaiseksi suomalaista sielunmaisemaa on kuvattu vuosikymmeniä.

Suomi/Finland Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä 15.2.–19.5. Näyttely oli aiemmin tänä vuonna Tampereella TR1 Taidehallissa.

Kommentoi Facebookissa
Route Couture
Migration Comics