Magnoliassa (1999) yhdeksän erään ääliömäisen televisiovisaohjelman kautta toisiinsa liittyvää traagista elämäntarinaa leikkaavat toisiaan. Keskeiseksi teemaksi nousee kuolevan patriarkkaisän ja vielä vanhempanakin oidipaalisesti oireilevan pojan välinen suhde. Hyväksytyksi tulemisen haave, anteeksiantamisen vaikeus ja pärjäämisen toivossa kompuroimisen tuska repivät kaikkia.

Lopunaikojen käänteen absurdina metaforana taivaasta alkaa sataa sammakoita.

There Will Be Blood (2007) luo yhden öljynetsijän ja bisnesmiehen katkeruudella ja petoksella ladatun elämänkaaren kautta näkökulman USA:n taloushistoriaan ja riistoon. Tässäkin elokuvassa keskeinen jännite nousee isän ja pojan välisen suhteen käänteistä. Jonkinlaiseksi tiivistykseksi kiteytyy ajatus siitä, että juuri raadollinen valhe, itsepetos ja petos, ovat ehkä lopulta elämän olemuksellisiakin piirteitä.

Nyt valmistunut Mestari viittaa väljästi skientologian perustaja L. Ron Hubbardin henkilöhahmoon. Nimestään huolimatta Mestarissa on silti kyse enemmän oppipojan kärvistelyistä.

Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan elokuvan etualalla nähdään sodan keskellä traumatisoitunut Freddie Quell.

Joaquin Phoenixin koko kehollaan esittämä Freddie on alkoholisti ja totaalisen hukassa elämässään. Takaumista voimme päätellä, että Freddiellä on alunperinkin ollut omassa elämässään lähinnä sivuhenkilön rooli. Elämisen suunta on nojannut ja nojaa suunnattomuuteen.

Sattumien summana hän ajautuu omalaatuista kulttia oman egonsa ja perheensä ympärille rakentavan Lancaster Doddin vaikutuspiiriin. Doddia esittää myös roolinsa sisäistänyt Philip Seymor Hoffman.

Elokuvassa on olennaisilta osin kyse näiden kahden henkilön välisen jännitteen rakentamisesta ja purkamisesta.

Tai sitten ei. Jossain mielessä sittenkin olennaisinta on juuri Freddien persoona kaikessa karussa onttoudessaan. Doddin edustama kvasitieteellisellä höpinällä ja ylivyöryvällä itsetunnolla varustettu näkökulma on oikeastaan vain päähenkilön perustavasti tyhjän sielunmaiseman surrealistinen peilikuva.

Andersonin elokuva rikkoo elokuvan vakiintuneita perusformaatteja ja on draamallisestikin oudon muotopuolinen. Aikaa ja tilaa annetaan erityisen paljon näyttelijätyölle: pitkissä dialogeissa olennaisempaa on hahmojen keskinäisen vuorovaikutussuhteen kehitys kuin dialogien sisältö. Phoenixin rujot kasvot huutavat hiljaisuudessakin.

Radiohead-muusikkona tunnetun Jonny Greenwoodin häkellyttävästi kolisteleva musiikki tuottaa koko ajan lisää hallitun myötäelävää epämukavuutta.

Klaustrofobisen läheisyyden vastapainoksi elokuvassa on vaikuttavia yleiskuvia, joista ei puutu vertauskuvallisuutta. Yhdessä vaikuttavimmassa jaksossa ajellaan moottoripyörällä autiomaassa. Eksistentiaalinen irtaantuminen ja paluu menneisyyteen visualisoituvat nerokkaasti.

Mestarin elokuvallinen ilmaisu ei välttämättä aukea heti koko mitassaan. Katsoja juuttuu helposti miettimään Freddien elämää mahdollisten ratkaisujen näkökulmista. Silti ratkaisua olennaisempaa on jälleen se elämän lähtökohtaisesti vino laatu ja kulma sinänsä. Oikeassa elämässä ratkaisut eivät suinkaan aina seuraa ongelmaa.

Elokuvan perusta on se, että Freddien kärvistelyssä ei ole mitään salaisuutta tai sellaista erityisyyttä, mistä elokuvat yleensä tehdään.

Hänen etsimisensä seuraamiseen liittyvä vaivaantuneisuus ja ahdistus eivät johdu siitä, etteikö kuvaus olisi uskottava. Katsojan tuska johtuu juuri siitä, että tällaisen elämän kanssa horjumisen myötäeläminen on vaikeaa todellisuudessakin.

Andersonia voi ehkä vähän moittia siitä, että hänen näkökulmansa toistuvasti keskittyy niin vahvasti juuri miehenä olemisen ja kokemisen pulmiin. Tietyllä tapaa miesnäkökulma lavenee myös yleisnäkökulmaksi. Mutta kaikilla tekijöillä on tämänsä. Anderson näyttää tällä rajauksella tietävän mistä puhuu.

Paul Thomas Anderson: Mestari. Elokuvateattereissa nyt. Viisi tähteä.