Pohdin joskus ystäväni kanssa, voiko nainen ajaa itsensä niin kutsuttuun Hugh Grant -psykoosiin. Suunnittelimme koeasetelman.
Ensin täytyy katsoa kaikki Hughin tähdittämät romanttiset komediat. Putkeen. Sen jälkeen kokelaat jalkautuvat mitään sanomatta kadulle tutkimaan, muuttuuko maailma paikaksi, jossa naiset pudottelevat kansioita kadulle ja äärettömän hyvännäköiset mutta naivilla tavalla tästä tietämättömät miehet keräävät levähtäneitä papereita ja änkyttävät samalla kiusallisesti mutta vetoavasti.
Hugh Grant -psykoosin maailmassa papereita nosteleva mies rakastuu naiseen heti. Hänen pakkomielteensä on runollista, eikä yhtään kiusallista. Naisen ei tarvitse tehdä mitään, ei esimerkiksi vakuuttaa miestä hauskuudestaan tai älykkyydestään.
Hugh Grant -psykoosissa naisen vetovoima on premissi, ei mikään ankea käänteinen todistustaakka!
Saara Cantellin romanttinen komedia Ainoat oikeat mahdollistaa psykoosin kokemisen kotimaisista lähtökohdista. Luulit varmaan, ettei yhden illan aikana ole mahdollista kompastua samaan mieheen kahdesti ja suuteluetäisyydelle.
Luulit väärin! Ainoat oikeat todistaa aukottomasti, kun näin tapahtuu nainen todella lankeaa, ei esimerkiksi rojahda.
Elokuvassa Hanna (Anna-Maija Tuokko) joutuu kahden hyvännäköisen miehen ristituleen eli hirvittävään infernoon. Romanttisen komedian tyylilajiin kuuluu, että ero itseaiheutetun ja välttämättömän välillä hämärtyy. Siksi Hanna saa vaikeiden valintojen edessä ystäviensä horjumattoman sympatian.
Miten tahansa Hanna valitsee, valinta on oikea. Jos valitset rakkauden, valitset oikein!
Hugh Grant liittyy tähän elokuvaan etenkin Vain rakkautta -leffan kautta. Siinäkin ideana on pääministerin rakkaussuhde.
Ainoat oikeat -elokuvassa suomalaista versiota valtiopäämiehestä edustaa Ismo Majuri (Antti Reini), joka etsii assariaan ovelta ovelle -taktiikalla, ei esimerkiksi puhelinluettelosta tai mitäs ne olikaan… tietokannoista.
On hieman pelottavaa kuulla, että Reini konsultoi Jyrki Kataista roolihahmonsa rakentamiseen. Jos salaisesta “mies miehelle” -juttutuokiosta siirtyi elokuvaan siirapin pisaraakaan, voimme kaikki lyödä hanskat tiskiin ja syöksyä Hugh Grant -psykoosin sykkivään virtaan.
Jos tässä elokuvassa on ollut tarkoitus fuusioida Rakkautta vain ja Sinkkuelämää, jälkimmäinen on repäisty tylysti realismin juuriltaan. Naiset kyllä kannustavat toisiaan ja pitävät yhtä, mutta miehistä ei varsinaisesti tarvitse valittaa, koska pokaaminen on helppoa, irtoseksi hyvää ja “ei sitte vittu” -asenne kohdallaan.
“Se on helvetinmoinen katharsis kun pillu rassataan kunnolla.”
Näin raisua heittoa vasten elokuva tarjoaa seksin metaforaksi limaisen, sateisella kadulla kääntyvän koivun lehden.
Kissa toimii tärkeänä metaforana Hannan miessuhteille. Kun kissa yhdessä kuvassa loikkii vapaana, näkyy se toisen avainkohtauksen jälkeen häkissä ja kolmannessa upottavassa koripedissä.
Nainen on kuin kissa, kyl te tajuutte hei!
Jonkun pitäisi tehdä elokuva Ellistä, joka komppaa traagisten rakkauksien hämmentämää ystäväänsä ensinäkemältä vailla punaista lankaa. Elli ensin kannustaa Hannaa rassattavaksi, sitten pilkkaa miestä ihastumisesta ja lopuksi Hannaa itseään lyhytnäköisyydestä.
“Kun mies saa pillua, se alkaa heti miettiä, millainen hääpuku sulle sopii.”
Tällaisia lausumia Hugh Grant -psykoosissa heitellään. Näin kontekstissa irrotettuna ne paljastavat absurdiutensa, vaikka romanttiset komediat muuten rakentuvat koherenteiksi ja itsessään loogisiksi kokonaisuuksiksi. Tyylilajia voisi kutsua maagiseksi realismiksi.
Miehet pitävät usein American Beautyn avainkohtausta käsittämättömän epärealistisena. Siinä keski-ikäinen miespäähenkilö kuvittelee tyttärensä parhaan ystävän alasti ruusunlehtien keskelle.
Mies ei haaveile mistään hemmetin ruusunlehdistä! Miesten päässä seksi ja metaforat eivät kuulu yhteen.
Ainoista oikeista tulee varmasti hitti. Suomi on kauan kaivannut elokuvaa, jossa irtoseksi on hyvää, vaikka kello on viisi aamulla, nainen humalassa ja syönyt juuri vesisateessa kebabia.
Saara Cantell: Ainoat oikeat. Ensi-ilta 27.12. Neljä tähteä.
