Amerikkalainen tyttö -esityksen jälkeen ei tunnu siltä, kuin olisi käynyt teatterissa. Pikemminkin on kuin katsoja olisi viety jonnekin nykytanssiesityksen, performanssin ja jonkin muun, vielä määrittelemättömän esitystaiteen muodon väliselle alueelle. Amerikkalaisen tytön tiedotusmateriaalissa taidetaankin puhua johdonmukaisesti Monika Fagerholmin kirjaan perustuvasta esityksestä, ei romaanin näyttämösovituksesta.

Fagerholmin romaani on fragmentaarinen kuvaus yhteisöstä Bule-lammen rannalla. Tapahtumat sijoittuvat 60–70-luvun taitteeseen, mutta romaani ei oikeastaan kerro niistä. Keskiössä on Amerikasta tullut tyttö, joka hukkuu lampeen, mutta juonta oleellisempia ovat henkilöiden mielenmaisemat ja kirjan tyyli, joka rakentuu lukemattomista viittauksista erilaisiin populaarikulttuurin ilmiöihin.

Takomon esityksessä kirjasta ei ole siilattu esiin mitään yhtä juonen linjaa seurattavaksi, vaan näyttämölle on siirretty juuri kirjan ydin: fragmentaarisuus, sekä läsnäolon ja poissaolon häilyvyys.

Tekijöille on nostettava hattua uskalluksesta rikkoa konventioita, vaikka Fagerholminsa huonosti tuntevan onkin vaikea ensin saada esityksestä otetta. Kun alun hämmennyksen jälkeen malttaa olla kysymättä, mistä tämä kaikki kertoo, tulee palkituksi. Hakkaava rytmi, toistuvat repliikit, tanssillinen liike ja puhtaat laulusuoritukset naulaavat katsojan paikalleen.

Mutta silti: mistä esitys kertoo? Lopulta kaikki kiertyy tyttöyteen, tytöksi kasvamisen erityisyyteen. Näyttämöllä siteerataankin humaltuneen hahmon suulla feministifilosofi Judith Butlerin ajatusta, jonka mukaan sukupuoli on tekemistä, oikeanlaisten eleiden toistamista.

Amerikkalaisen tytön hahmot ovat naisia tai tulossa sellaisiksi ja samalla koko ajan vaarassa astua harhaan, olla väärin, menettää otteensa minästä, jota pitäisi olla rakentamassa.

Lammen synkkyys vaikuttaa heistä jokaiseen, vetää puoleensa tai työntää luotaan. Kaikki on raadollista, myös jäätelömyyjän kesäromanssi. Esitys näyttää julmana tragediana sen, mikä usein kuvataan eheänä kasvukertomuksena, hieman nostalgisesti värittyneenä itsensä löytämisen aikana: nuoruuden.

On kiinnostavaa, että viime aikoina tällaista uudenlaisia feminiinisyyden kertomuksia on nähty muuallakin. Tapa, jolla feminiinisyys hahmotetaan Amerikkalaisessa tytössä, muistuttaa esimerkiksi ruotsalaista elokuvaa Apinatytöt (2011). Tyttöydessä on molemmissa kyse rujoista voimista, jotka on saatava kuriin tai opittava kanavoimaan oikein tai muuten… Niin, muuten mitä?

Tätä eivät nämä nykykuvaukset kerro. Eivät, koska niissä ei ole kyse utopioista vaan pikemminkin yrityksestä katsoa ja nähdä se, millainen maailma on.

Tyttöjen maailma.

Monika Fagerholm & Iida Hämeen-Anttila: Amerikkalainen tyttö. Ohjaus Essi Räisänen. Esitykset 20.5. saakka Helsingin Teatteri Takomossa.