Suomen historiasta tuskin löytyy toista henkilöä, johon suhtaudutaan yhtä suurella intohimolla kuin Urho Kaleva Kekkoseen (1900–86). Naantalissa esitettävä Linnateatterin uutuusesitys lähestyy monessa mukana ollutta persoonaa monisyisesti sortumatta liikaan kunnioitukseen tai pilkkaan.

Kekkonen on Tuomas Parkkisen kirjoittama esitys, joka seuraa miehen elämänkaarta Lepikon torpasta Etsivän keskuspoliisiin, urheilujohtajaksi, poliitikoksi, presidentiksi ja lopulta kansainvälisten suhteiden takuumieheksi. Sekä dementiapotilaaksi.

Käänteitä on paljon – kuten Kekkosen elämässä oikeastikin. Urheilusaavutukset ja politiikan pyörteisiin ajautuminen sekä dramaattinen kelkankääntö Suur-Suomi-hankkeissa pohjustavat poliitikkona hyvään alkuun päässeen nuoren vihaisen miehen innon realisoitumista sekä vaikeita ratkaisuja sotavuosina ja niitä seuranneina aikoina.

Parkkisen lähestymistapa Kekkoseen on hellän asiallinen. Mies oli lopulta niin roolinsa vanki, että joutui erikseen miettimään, mitä Kekkonen tässä tilanteessa tekisi tai ajattelisi. Hyvä näin, sillä vain tällä tavoin voidaan lähestyä koomisesti henkilöä, joka oli lopulta melko huumoriton. Kekkosella ei nimittäin johtajana ollut varaa sellaiseen jalomielisyyteen, että hän olisi antanut viimeisen sanan jollekin toiselle. Tämä ilmeni välillä koomisellakin tavalla, kun innokas kalamies ei sallinut retkillä kenenkään muun saavan enemmän saalista.

Juha-Pekka Mikkolan tulkitsema Urho Kekkonen on inhimillinen hahmo, jolla on urheilijan suorituspaineet matkassaan aina. Mikkola säilyttää Kekkosensa persoonassa koko esityksen ajan nuoren pakinoitsijan Känän ja kaikissa vesissä uivan valtiomiehen ominaisuudet.

Mikkolan toimenkuva on näyttelijäkvartetin epäkiitollisin, sillä nelikon muut jäsenet Kaisa Leppänen, Tom Petäjä ja Teemu Aromaa saavat tehdä toinen toistaan herkullisempia tyyppejä toistensa perään. Aromaa pätee niin jutun kertojana, ammattilaisuutensa laadusta epätietoisena Paavo Nurmena, kiroilevana Paasikivenä kuin sympaattisena Koivistonakin.

Tom Petäjän henkilögalleriaan mahtuvat muiden muassa järeä uittomestari Juho Kekkonen, Kaarlo Hillilä, Nikita Hrustshev ja Ahti Karjalainen ja vaikuttava Alli Paasikivi. Petäjä tulkitsee myös Väinö Leskisen ikimuistoisen, 151 kertaa Kekkosen nimen toistavan puheen vuodelta 1956. Ja mahtuu hänen hahmojensa joukkoon muuan kaikkien tuntema Paavokin…

Kaisa Leppäsen rooleista Sylvi Kekkonen on tietysti keskeisin, ja tämän kohtaukset on toteutettu hyvin kauniisti. Ne kuvaavat herkkää kunnioitusta ja rakkautta, joita Kekkosen hahmoon ei muissa yhteyksissä kovin helposti voi yhdistää. Kekkosen muilla naisilla ei mässäillä, vaikka tekstissä kevyesti viitataan sellaisten olemassaoloon.

Kari-Pekka Toivosen ohjaus rytmittää esityksen samalla kertaa sekä juonelliseksi draamaksi että irtonaisia humoristisia kohtauksia ketjuttavaksi kokonaisuudeksi. Molemmat tyylit pitävät ja komppaavat keskenään, mikä on koko tiimin ansiota.

Naantalin Kekkonen ei pudota patsasta jalustaltaan eikä kukita sitä. Ehkäpä esityksen asennetta kohteeseensa kuvaisi ajatus uimaretkestä Finlandia-talon puiston altaaseen, joka tunnetaan myös Suuren johtajan muistomerkkinä. Jotenkin kun tuntuu siltä, että Känä olisi itsekin sinne pulahtanut, jos allas olisi ollut olemassa jo hänen nuoruudessaan.

Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen esitykset 18.8. asti Naantalin teatteri Emmassa.