Mustiin pukeutunut nuori vakava nainen asettaa punaista nestettä täynnä olevan astian kadulle ja kastelee jalkansa astiassa. Katsoja hämmentyy hetkeksi. Kyllä, se on verta. Nainen alkaa kävellä eteenpäin, jättäen katuun punaiset jalanjäljet. Kamera seuraa toimitusta tiiviisti. Taustalla vilahtelee guatemalalaisen kaupungin siluetti. Hetken kuluttua nainen pysähtyy ja kastaa jalkansa uudelleen. Rituaali toistuu, kunnes nainen saapuu hallintoneuvoston rakennuksen eteen. Kuvaajat ja yleisö pysähtyvät. Nainen seisoo hiljaa paikallaan.

Nainen on nimeltään Regina Galindo, ja ¿Quién puede borrar las huellas? eli ”Kuka voi hävittää jäljet?” -nimisellä performanssillaan hän otti kantaa kotimaansa Guatemalan jatkuviin ihmisoikeusloukkauksiin: selvittämättömiin katoamisiin, murhiin ja muihin rikoksiin.

Galindo on viimevuosina toistanut performanssinsa myös kotimaansa ulkopuolella. Videoteos performanssista oli hiljattain esillä Costa Rican pääkaupungin San Josén Nykytaiteen museossa, jossa näyttely Concurso Centro Americano y del Caribe de Videocreación keräsi yhteen Keski-Amerikan ja Karibian alueen nuorten taiteilijoiden video-, valokuva- ja tilataideteoksia. Teoksilla oli lähes poikkeuksetta voimakas yhteiskunnallinen viesti.

”Yhteiskunnan epäkohtiin halutaan ottaa kantaa, mutta erityisesti nuoremmat taiteilijat pyrkivät välttämään poliittista lokerointia”, Sofia Vindal kertoo. Vindal on taidehistorian tutkija Costa Rican yliopistosta.

”Tiukkaa poliittista rajanvetoa kuitenkin kartetaan, sillä 1950-luvulta alkaen voimistunut jako marxismin ja kapitalismin välillä halutaan unohtaa.”

Nyt taiteilijat pyrkivätkin ottamaan kantaa poliittisten suuntausten sijasta nimenomaan ilmiöihin.

Costaricalaisen Fernando Benachin valokuvissa on ensisilmäyksellä vain eriväristen ihmisten käsivarsia. Tarkemmin katsottuna kaikkien kuvattujen käsivartta koristaa rokotusarpi, kaikilla samanlainen ja samassa kohdassa. Eri-ikäisten, kokoisten ja väristen ihmisten käsivarret alkavatkin näyttää yhdeltä ja samalta. Keho kertoo taiteilijan valitseman tarinan.

Kehon käyttö taiteen teon välineenä on nouseva suuntaus Keski-Amerikan ja Karibian alueen nuorten taiteilijoiden keskuudessa. Oman kehon lisäksi erityisesti audiovisuaalisessa taiteessa hyödynnetään myös julkista tilaa.

”Performanssit ovat aina olleet tärkeä osa Keski-Amerikan taidetta ja kulttuuria. Audiovisuaalisuus on uusi tapa kommunikoida ja löytää niille uutta yleisöä”, Vidal kertoo.

Julkista tilaa käytetään paljon, sillä näyttelyihin ja biennaaleihin mukaan pääseminen edellyttää usein rahaa. Sitä harvalla taiteilijalla on. Vidalin mukaan kyse on myös alueellisista eroista:

”Keski-Amerikka ja Karibia ovat taiteen osalta usein jääneet Meksikon ja Etelä-Amerikan varjoon. Rahaa on täällä tarjolla taiteilijoille hyvin vähän. Kun perinteisiä kanavia ei voida käyttää, syntyy muita tapoja.”

Nälkäpalkalla työskentelevälle nuorelle taiteilijalle rahoituksen puute on ikävä uutinen. Vähäiset resurssit kuitenkin poikivat yleisön iloksi hienoja ideoita. Taiteilijat ottavat kantaa vakaviin aiheisiin käyttäen uusia ja tuoreita toteutustapoja. ”Minimiresurssit edellyttävät luovia ratkaisuja”, Vidal kertoo.

Vakaviin teemoihin on onnistuttu istuttamaan myös hyväntahtoista parodiaa ja kevyttä mustaa huumoria. Viestinvälittäjänä voi toimia vaikkapa keskellä puertoricolaista peltoa seisova traktori, kuten Karlo Andrei Ibarran videoteoksessa. Lukijaääni luettelee Puerto Ricoa uhkaavia ympäristöongelmia traktorin nököttäessä autiolla pellolla nokka surullisesti roikkuen. Ääni kysyy: Tiesitkö tästä? Traktori heiluttaa surullisesti nokkaansa kieltävän vastauksen merkiksi.

Sofia Vidal kaataa kuppeihin kahvia kotonaan San Joséssa. Hän on itsekin nuoren polven taiteen tutkijoita, alle kolmenkymmenen. Vidalia kiinnostavat taiteen yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Hänen mielestään Keski-Amerikan ja Karibian nuorilla taiteilijoilla on runsaasti potentiaalia. Mahdollisuuksia kansainväliseen huomioon sen sijaan on vähän.

”Rahoitusta tarvittaisiin lisää. Usein se on juuri rahasta kiinni”, hän toteaa.

Vidal toivookin alueen taiteen tulevaisuudessa nousevan paremmin ihmisten tietoisuuteen, myös taiteilijoiden kotimaissa. Onneksi moderni teknologia mahdollistaa yleisön laajentumisen: monet nuoret taiteilijat, myös useat San Josen näyttelyssä teoksiaan esitelleet, käyttävätkin aktiivisesti Internetin mahdollistamaa maailmanlaajuista esillepanoa.

Näin taiteilijat saavat teoksilleen yleisöä, vaikka rahaa näyttelyn järjestämiseen ei olisikaan. Samalla näkemykset, kokemukset ja mielipiteet yhteiskunnista, joissa taiteilijat elävät, tavoittavat myös yleisön, jolla ei olisi varaa näyttelyiden pääsylippuihin.

Kuvia Regina Galindon alkuperäisestä performanssista.

Video performanssista.

Tietoa Karlo Andrei Ibarran teoksista hänen kotisivuillaan.