Itämeri, maailman saastunein meri, on yhdistetty viime aikoina erityisesti rehevöitymiseen ja Venäjän Kingiseppin lannoitetehtaan fosforipäästöihin. Itämerta uhkaa kuitenkin myös vähemmän tunnettu ympäristöongelma: kemialliset aseet.

Itämereen on upotettu erityisesti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina kymmeniätuhansia tonneja sinappikaasua sisältäviä ammuksia, arseenia ja sitä sisältäviä yhdisteitä, sekä muita kemiallisten aseiden valmistukseen tarvittavia kemikaaleja.

Osin EU-rahoitteinen, kansainvälinen CHEMSEA-hanke pyrkii kartoittamaan kemiallisten aseiden upotuspaikkoja ja aseiden hajoamiseen liittyviä ympäristöriskejä. Helsingin yliopiston kemian laitoksen yhteydessä toimiva Verifin-instituutti on puolestaan Kemiallisen aseen kieltosopimuksen määrittelemä viranomainen Suomessa ja toinen CHEMSEAn kahdesta suomalaisesta jäsentahosta. Fifi haastatteli Verifinin johtajaa professori Paula Vannista.

Mistä kemialliset aseet ovat Itämeren pohjaan päätyneet?

”CHEMSEA-hankkeessa tutkittavia kemiallisia aseita on upotettu Itämereen erityisesti vuosina 1947-48”, Vanninen sanoo. Kyseessä on siis toisen maailmansodan aikaiset ylijäämäaseet.

”Erityisesti saksalaiset upottivat Neuvostoliittolaisten ja liittoutuneiden toimeksiantona Itämereen kemiallisia aseitaan.”

Gotlannin ja Bornholmin syvänteet ovat olleet esillä esimerkkeinä upotuspaikoista. Mutta onko kemiallisia aseita upotettu muuallekin Itämereen?

”Esimerkiksi pelkästään Skagerrakin edustalle on upotettu arviolta 170 000 tonnia kemiallisia aseita. Gdanskin syvänteessä epäillään olevan myös upotuspaikka.”

Vannisen mukaan on vaikea arvioida, kuinka kattava nykyinen käsitys upotuspaikkojen ja upotettujen aseiden määrästä on.

”Upotettujen kemiallisten aseiden muodostama ympäristöriski on asianomaisille valtioille poliittisesti arka asia.”

Hankkeen keskeisenä haasteena näyttää olevan tiedon saaminen asianomaisilta valtioilta. ”Esimerkiksi USA ja Britannia ovat julistaneet asiaa koskevat tietonsa salaisiksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vuoteen 2017 saakka”, Vanninen huomauttaa.

Myös aika on tutkijoita vastaan. ”Upotuksista vastanneet ja operaatioissa mukana olleet ovat hyvin vanhoja, ja monet heistä ovat ehtineet kuolla”, Vanninen sanoo.

”Pitää myös muistaa, että tuolloin upotettiin paljon myös tavanomaista aseistusta – Itämeren pohjassa on valtavat määrät erilaista metalliromua, mikä tekee kemiallisten aseiden paikantamisesta ja analysoimisesta haastavaa.”

Niin sanottujen virallisten upotuspaikkojen lisäksi aseita on saatettu upottaa muuallekin. Liikkeellä on huhuja, joiden mukaan kemiallisten aseiden upottamista Itämereen olisi jatkettu jopa 1980-luvulle asti. Tietoja kaivavat esiin usein Itämeren alueen ympäristöjärjestöt, mutta valtiollista varmennusta ei niille ole saatu.

Itämereen upotetut kemialliset aseet eivät Vannisen arvion mukaan toistaiseksi muodosta välitöntä uhkaa ihmisille. Toisaalta vuosikymmeniä meressä lojuneiden ammusten ja säiliöiden kuntoa on vaikea arvioida, ja tilannekuva saattaa muuttua radikaalisti tutkimuksen edetessä.

Se tiedetään, että esimerkiksi merenpohjassa lepäävistä kemikaaleista sinappikaasu on syöpävaarallinen. CHEMSEA-hankkeessa tutkitaankin kemikaalien kulkeutumista ja rikastumista eliöstössä. Tarvittaessa voidaan antaa suosituksia esimerkiksi kalastuskiellosta upotusalueilla.

Toistaiseksi kalastajat ovat itse olleet kemiallisten aseiden suhteen suurimmassa vaarassa.

”Veneisiin verkkojen ja troolien mukana päätyneet ammukset ovat aiheuttaneet vakavia onnettomuuksia”, Vanninen kertoo. Esimerkiksi sinappikaasu aiheuttaa rakkuloita heti altistumisen jälkeen ja paraneminen kestää pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä.

”Kalastuksen myötä tulee myös uusi ongelma: aseiden leviäminen uusille alueille. Kalastajat ovat useissa tapauksissa upottaneet löytämänsä ammukset uudelleen uuteen paikkaan”.

Yksinkertaista ratkaisua kemiallisten aseiden muodostamaan uhkaan ei ole. Vannisen mukaan mereen upotettujen taisteluaineiden arvaamaton kunto tekee niiden nostamisesta liian vaarallista.

”Meidän näkökulmastamme on nyt tärkeintä tutkia tilannetta, ja kehittää analyysityökaluja, joiden avulla riskiarvioista saadaan tarkempia.”

Samalla upotuspaikkojen määrästä ja sijainnista saadaan toivottavasti parempaa tietoa.

”CHEMSEA-hanke pyrkii osaltaan avaan ovia ja parantamaan tiedonsaantia asianomaisilta valtioilta, jolloin kokonaiskuva toivottavasti tarkentuu.”