Galleria Rajatilan luolamainen alakerta on mitä loistavin paikka kokonaisen maailman luomiseen. Pauliina Jokela onnistuu tässä hyvin: huoneeseen astuu kuin Liisa Ihmemaahan. Kaikki on pientä ja omituista, mutta maailman sisäinen logiikka on rikkumaton.

Jokelan veistokset ja taulut kertovat kivusta ja sen pelkäämisestä, mutta myös siitä, miten ympäristö pakottaa ihmisen potilaan rooliin, vaikkei tämä itse tuntisi sellainen olevansa. Teosten otukset ovat hellyttäviä, mutta antamalla satuhahmoille kyvyn tuntea kipua Jokela onnistuu antamaan ilmaisun sille lopulliselle yksinäisyydelle, jonka eteen jo lapsi sairastuessaan joutuu. Toisaalta aikuinenkin tuntee itsensä pieneksi ja avuttomaksi sairastuessaan. Kipu on harvinaisen yksityinen kokemus.

Taiteilija ei sorru käsitteellistämään kivun ja pelon kokemuksia liikaa, vaan uskaltaa luottaa naiivien hahmojensa voimaan. Sairauden uhka yhdistyy tehokkaasti lapsen maailmaan esimerkiksi teoksessa Kokonainen, jossa naisen toisen rinnan yli on piirretty rasti. Hahmon yllä leijuu lapsellisella kaunokirjoituksella teksti ”kraatari leikkaa suurin saksin niksin naksin”.

Kipu ei kuitenkaan aina ole todellista. Hypokondria-teos osoittaa, kuinka aikuinen voi opettaa lapsen katsomaan maailmaa taudinpelon, suojausten ja eristäytymisen kautta.

Näyttelyn sanoma tiivistyy hurmaavassa Toipilas-veistoksessa, jossa pienen pupuvauvan tippaletkun toinen pää on telineeseen nostetussa porkkanassa. Tämä on moninkertainen avuttomuuden kuva: lapsen tehtävä on elää oman yksityisen kipunsa kanssa. Aikuinen voi vain katsoa vierestä ja kantaa oman ahdistuksensa, kun sairaus myllertää lapsen pienessä ruumiissa.

Muistatko ne muovisista palloista kootut mikkihiirenpäät, joista kemiantunneilla opeteltiin molekyylien rakenteita? Mikko Rantasen teokset koostuvat tällaisista palasista, erivärisistä palloista ja niiden yhdistelmistä, jotka kasvavat teosten rajojen yli pitkin seiniä.

Taiteilija kertoo teostensa taustalla olevan ajatuksen atomeista. Kaikki koostuu näistä pienistä kappaleista ja kaikki tulee ajallaan myös hajoamaan. Kuten pallot Rantasen teoksissa, mekin olemme satunnainen kooste osia, jotka pysyvät tällaisessa muodossa hetken ja purkauduttuaan rakentuvat joksikin muuksi. Tässä mielessä koko olemassaolomme on uhkapeliä.

Vaikeassa tasapainottelussa katsojan tulkintavapauden ja taiteilijan yksinmääräämisoikeuden välillä Rantanen on jättänyt katsojalle vähän liikaakin tilaa. Rantasen teoksia on kiva katsoa, mutta yhtymäkohtia omaan elämääni tai olemassaolon suuriin kysymyksiin en olisi ilman taiteilijan selitystä löytänyt.

Sinänsä ajatus atomeista on kiehtova lähtökohta taiteelle. Jos alakerrassa tuntuu siltä, että kipu puristaa kokoon, yläkerrassa Rantasen värikkäät kuplat näyttävät vapauttavilta ja aurinkoisilta.

Pauliina Jokela: Jatkuvaa aavesärkyä ja Mikko Rantanen Galleria Rajatilassa 15.11. saakka. Hämeenpuisto 10, Tampere.