Tanskalaisohjaaja Michael Madsen hahmottaa dokumentissaan Into Eternity ydinjätteen loppusijoittamiseen liittyvää problematiikkaa. Projektiin liittyvät kysymykset ovat suuria. Käsiteltävät ajanjaksot ovat pitkiä eikä riskimarginaaleihin ole varaa. Kuinka pystymme ennakoimaan ongelmia, joita emme osaa edes kuvitella?

Ohjaaja Michael Madsen jättää varoituksen tuleville sukupolville, vaikka tietää että he viestiä tuskin koskaan näkevät saati ymmärtävät.

Eurajoen peruskallioon louhittavan maailman ensimmäisen ydinjätteen loppusijoitusluolaston, Onkalon, pitää kestää vaurioitumattomana vähintään 100 000 vuotta. Mikään ihmisen rakentama ei ole kestänyt edes kymmenesosaa siitä. Siitä on hyvinkin mahdollisesti tulossa pitkäikäisin monumentti, jonka ihminen tulee koskaan rakentamaan. Harva rakennelmistamme on yhtä vaarallinen.

Suomalais-tanskalais-ruotsalainen dokumentti sukeltaa sananmukaisesti Onkalon pohjalle. Haastatteluin yritetään hahmottaa ydinjätteen loppusijoittamiseen liittyviä riskejä ja vaikeuksia. Näkemyksiään esittelevät niin viranomaiset Suomesta ja Ruotsista kuin myös Onkalon louhimisesta vastaavat työmiehet ja tirehtöörit.

Vaikka haastateltavat suhtautuvat projektiin luottavaisesti, dokumentti ei niin tee. Ohjaaja Madsen esittää ikäviä kysymyksiä, joihin haastateltavien on toistuvasti vaikea vastata. Insinöörien taidonnäytteeseen vakaasti uskovat naiset ja miehet vääntelehtivät tuoleissaan, yrittäessä kiertää väistämättömiä johtopäätöksiä. Välillä he istuvat kameran edessä vaitonaisina.

Kuinka varoitamme jälkeläisiämme ydinjätteen vaaroista, Madsen kysyy. Varoituksen välittäminen käsityskyvyn ylittävien ajanjaksojen päähän on haastavaa: osaako kukaan tulkita meidän kieliämme tai symbolejamme? Mehän emme itse ymmärrä kaikkia muutaman tuhannen vuoden takaisia kirjoituksiakaan. Mikäli jättämiämme varoituksia ei ymmärretä, kannustavatko ne meidän jälkeemme tulevia kaivamaan ja tutkimaan, mitä Onkalosta löytyy? Kun tarkka tieto on kadonnut, miksi Onkaloa luullaan tulevaisuudessa? Hautuumaaksi? Aarrekätköksi?

Elokuvassa Viimeinen ristiretki Indiana Jones selvitteli Graalin maljan mysteeriä. Elokuvan loppupuolella tohtori Jones raivaa tietä Graalin turvaksi rakennettujen kuolemanansojen läpi. Isänsä keräämien, ristiretkien jälkeen kirjoitettujen ohjeiden tulkitseminen oli haastavaa. Jo pelkät erot kirjoitusasussa olivat tappaa sankariarkeologin. Indyn kohtaamat haasteet eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna haasteisiin, joita 100 000 vuoden päästä kohdataan, kun Onkalon rakentajien jälkeensä jättämää viestiä pyritään tulkitsemaan.

Homo sapiens levisi Afrikan mantereelta 70 000 vuotta sitten. Puhuttu kieli on syntynyt arviolta 50 000 vuotta sitten. Varhaisimmat löydetyt luolamaalaukset ovat noin 30 000 vuoden takaa ja pyramidit valmistuivat 4 500 vuotta sitten. Radioaktiivisuus löydettiin reilu sata vuotta sitten.

Mitä tapahtuu, jos yhteiskunta romahtaa, tekninen tietotaito katoaa? Myös vähemmän kehittyneellä tekniikalla ydinhaudat pystytään avaamaan; mitä jos niitä kaivavat auki tulevaisuudessa ihmiset, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan säteilymittareista? Into Eternity muistuttaa, että jo 1500-luvulla ruotsalaisissa kaivoksissa kaivauduttiin satojen metrien syvyyteen peruskallioon.

Onkalossa ydinjätteet ovat haudattuina 500 metrin syvyyteen. 1500-luvulla säteilyä ei osattu edes kuvitella.

Onkalon täytyttyä ensi vuosisadalla se suljetaan siten, että sitä ei koskaan tulisi avata, samoin kuin pyramidit suljettiin aikanaan. Pyramidit eivät suljettuina ikuisesti pysyneet, vaikka kirouksellakin peloteltiin. Onkalon kirous on mahdollisille tuleville aarteenetsijöille paljon muumion kirousta vaarallisempi.

Onkalon turvallisuus perustuu olettamalle, että kukaan ei pengo sitä. Että se jätetään rauhaan ihmisen katsontakannalta ikuisiksi ajoiksi. Nykyarvioiden mukaan seuraava jääkausi tulee 60 000 vuoden kuluttua. Onkalon työryhmäänkään kuuluvat eivät oleta, että jääkauden jälkeen kukaan muistaisi Onkalon olemassaoloa. Tuolloin Onkaloon haudatut jätteet ovat vasta puolivälissä matkallaan vaarattomuuteen.

Kukaan ei myöskään puhu siitä, että jääkausi painaa peruskalliota kasaan ja synnytää syviä halkeamia. Ovatko luonnonmullistukset lopulta uteliasta ihmistä suurempi uhka haudan koskemattomuudelle?

Onkaloon haudattavat jätteet on suunniteltu pakattavaksi viiden sentin paksuisella kupariseinämällä vuorattuihin lieriöihin, joiden tulisi kestää korroosiota tarvittavat 100 000 vuotta. Tosin Yhdysvalloissa turva-ajaksi on määritelty 1 000 000 vuotta: turvamarginaalit ovat määrittelykysymyksiä.

Samalla, kun Onkaloa louhitaan Eurajoen kallioon, tutkitaan Ruotsissa kuparin kestävyyttä ajan hammasta vastaan. Kungliga Tekniska högskolanin tutkijaryhmä on tutkinut Wasa-laivasta löytyneitä kuparikolikoita, jotka ovat viettäneet 333 vuotta merenpohjassa samankaltaisessa hapettomassa olosuhteissa kuin Onkalon pohjalla tulee vallitsemaan. Ruotsalaistutkijoiden mukaan vaikuttaa siltä, että kapselit pitäisi vuorata pikemminkin metrillä kuin viidellä sentillä kuparia, jotta ne kestäisivät 100 000 vuotta. Lisäksi he pelkäävät, että kapseleiden säteilevä sisus syö niitä sisältä käsin.

Lopulliseksi ratkaisuksi tarkoitetun hautaamiseen liittyviä kysymyksiä tuntuu riittävän samalla, kun työmiehet nakertavat tietään kohti 500 metrin syvyyttä Eurajoella.

Turva-aikojen pituuden ollessa käsityskyvyn tuolla puolella, ei vastuuta tietenkään voida sälyttää yritysten kontoille. Vastuun kantavat valtiot. Tätä kulua ei sähkölaskusta löydä, se kerätään veroista, niin pitkään kuin kerätään. Tuskin käsite ”vero” on enää käytössä siinä vaiheessa, kun ydinjäte on muuttunut vaarattomaksi.

Onkalo on maailman ensimmäinen loppusijoituspaikka, mutta sinne mahtuu vain murto-osa tuottamastamme ydinjätteestä. Kuinka monta onkaloa ihmiskunta joutuu vielä kaivamaan ja kuinka varmistamme niiden koskemattomuuden? Siihen kukaan ei pysty vastaamaan.

Michael Madsen: Into Eternity. DocPoint-festivaali Helsingissä. Bristol lauantaina 30.1. klo 15.00.