Vanha vitsi neuvostobetonin valmistusreseptistä kuuluu seuraavasti: kolme osa sementtiä, yksi osa vettä ja yksi osa mikrofoneja. Myös neuvosto-Tallinnassa Viru-hotellissa seinillä oli korvat ja nauhoille on tarttunut yhden jos toisenkin suomalaisen kauppa- ja poliitikkolähetystön suhmuroinnit ja ilolintujen vokottelut.

Nyt roolit ovat vaihtuneet, seinät ovat saaneet suun. Otso Kantokorven valokuvia esittävä näyttely koostuu kapalevylle laminoiduista A4-kokoisista kuvista virolaisesta katutaiteesta.

”Näyttelyn tarkoitus on esittää dokumenttikuvaa, näyttää mitä jossain on. Taidetta tämä ei ole, mutta näyttely ja kuvat käyttävät taiteen rakennetta hyväkseen.”

Pohja näyttelylle syntyi Kantokorven tehdessä tutkimustyötä hiljattain ilmestynyttä kirjaansa varten. Sankarimatkailija Tallinnan lähijunissa -kirjan tiimoilta Kantokorpi tutustui seudun jokaiseen juna-asemaan ja -seisakkeeseen, ja kuvasi kaiken kuvattavissa olevan. Kirjassa on myös joitain esimerkkejä ja havaintoja alueen seinäkukkasista.

”Tarkoituksena oli tehdä myös joku kirjan kaltainen katutaiteesta erittäin rajoitetulla painoksella, mutta ei siihen ollut aikaa. Se siirtyi tulevaisuuteen. Kuvaan katutaidetta myös Suomessa, esimerkiksi kaiken vastaan tulevan tarrataiteen.”

Rooli katutaideskenen ulkopuolisena vapauttaa tarkkailijan kentän luomista säännöistä ja konventioista.

”Saan olla kiinnostunut mistä tahansa, innostua mistä tahansa, saan tehdä harrastukseni tuloksille mitä tahansa –vaikka pitää kirjakaupassa näyttelyn.”

Katutaiteen kohdalle keskustelu sivuaa lähes aina kahta kysymystä; onko se taidetta ja mikä sen yhteiskunnallinen viesti on? Kantokorvella on näkemys molempiin kysymyksiin.

”Mikä tahansa seinään lätkäisty ei-kaupallinen, ajatuksen sisältävä kannanotto on minulle katutaidetta – edellyttäen toki että sillä on myös jonkinlainen kiinnostava visuaalinen muoto. Pelkkä ’kannabis vapaaksi’ tarralle kirjoitettuna ei siis taida vielä oikein riittää.”

”Kaikki nähty, joka saa ottamaan kantaa tai ajattelemaan, on kiinnostavaa, tai siis sen pitäisi olla. Poliittisuutta on kai monenlaista. Uuden näkökulman esiintuominen on poliittista, paikallisuuden korostaminen on poliittista, sääntöihin huomion kiinnittäminen on poliittista, pelkkä hyvän olon tuottaminenkin voi olla poliittista. Poliittisuus tulee kuitenkin aidosti kiinnostavaksi vain, jos se toimii. Tämän takia olen jopa jättänyt viime aikoina äänestämättä. Toimivat vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä, paitsi paikallistasolla, jossa voi omalla elämällään vaikuttaa kanssaihmisiin.”

Ajoittain keski-ikäinen taidekriitikko on myös muuttunut passiivisesta havainnoitsijasta aktiiviseksi toimijaksi. Voimassa 9/2006 Kantokorpi paljasti rikolliset puuhansa: ”Tunnustan rikkovani tietoisesti ja säännöllisesti vuonna 2003 voimaan tulleen järjestyslain 13. pykälää.”

Taidekriitikko teki hopeageelikynällä muutaman millimetrin korkuisia tageja Punavuoren seiniin ja kuvasi ne digitaalikameralla. Käsitteellinen taideteos My Tag, a Work in Progress koetteli valvontayhteiskunnan rajoja, taidetta tehtiin töhrien ja ilmeisesti rikoksen tunnusmerkit täyttäen. Teossarjalla kritisoitiin kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassa. My Tag, a Work in Progress ei enää jatku, mutta uusi näyttely liittyy samaan teemaan.

”Olen 52-vuotias taidekriitikko ja olen lähtenyt selvittämään, mitä katutaide on. Jos se edustaa nykytaidetta, minun on yritettävä opiskella sitä ollakseni ammattilainen. Olen myös kerännyt laajasti aihetta käsittelevää kirjallisuutta.”

”Olen myös miettinyt mahdollisuutta, että liimailisin omia tarroja, olen kehittänyt suunnitelman. Käyn sydänvaivojen takia terveyskeskuksessa, josta saa tarroja vapaasti. Labrasta jää koko ajan ylimääräisiä tarroja kun ne tekee verikokeiden koeputkitarroitusta, en kyllä oikein ymmärrä miksi niitä jää. Niitä ne jakaa pois koko ajan. Olen poiminut niitä paljon mukaani. Yksi suunnitelma on kirjoittaa hyviä sitaatteja ihmisten iloksi, esimerkiksi Majakovskin ’Määrittelyä, sääntöjä edellyttävät tilanteet luo elämä itse’. Näin saisin ihmisten iloksi edes yhden hyvän Majakovskin ajatuksen jakoon. Yksikin iloiseksi tai mietteliääksi tullut ihminen olisi arvokas saavutus. Liekö tämä sitten taidetta?”

Kantokorven mukaan on turha teeskennellä, etteikö suuri osa katutaiteesta olisi epäkiinnostavaa. ”Omaa sääntöjärjestelmäänsä orjallisesti seuraavat työt ovat tylsiä”, hän toteaa junien kylkiin ja siltojen alle ilmestyvistä graffiteista. ”Tarrat ja sapluunatyöt ovat kiinnostavia, ne eivät seuraa ohjeita ja sääntöjä.”

Katutaiteen julkisivu elää jatkuvasti, ”Roballa tarrat häviävät nopeasti”. Taidetta dokumentoivan onkin syytä kantaa kameraa jatkuvasti taskussaan, muuten työt voivat jäädä kuvaamatta.

”Nähdäkseni katutaiteessa ei ole kyse pelkästään reviirin merkkaus. Sillä on aina poliittinen agenda, riippumatta sisällöstä. Kyseessä on tilan haltuunotosta vaikka työt jankuttaisivat samaa tyhjänpäiväisyyttä loputtomasti. On kauheaa, että raha on ainoa, jolla nyky-yhteiskunnassa saa viestin läpi.”

Tuskin kuitenkaan yksin poliittiset päämäärät saavat katutaiteilijoita sanktion uhalla kaduille töitään levittämään.

”Tietenkin mukana on myös kielletyn ja laittoman romantiikka.”

Vale – katutaidetta Virosta -näyttely Like-kaupassa vuoden loppuun saakka. Iso Roobertinkatu 20, Helsinki.

Otso Kantokorpi: Sankarimatkailija Tallinnan lähijunissa, 176 s. Like 2009.