Kylässä asuu Jaana, kuusivuotias tyttö, jota kukaan ei rakasta. Sitten tytön elämään astuu äidin siskon mies, ihmeellinen kaupunkilainen maailmanmies Kurt, joka lupaa rakastaa. Kuusivuotias Jaana vietellään, kesytetään, manipuloidaan rakkaudeksi naamioidulla pahoinpitelyllä niin että hän itsekin alkaa uskoo sen olevan rakkautta. Mitä kuusivuotias voisi muuta luullakaan? Hän ei ole toisenlaista koskaan kokenut.

Posliinin päähenkilö ei tosin ole rikoksen tekijä, vaan sen uhri, mutta myös esikoiskirjailija Marja Björk on valinnut tabuja rikkovan tavan kertoa. Björk on lisäksi valinnut tarinalleen minäkertojan, mikä tekee lapsen seksuaalisten tunteiden kuvaamisesta vieläkin rajumman valinnan.

Kun Bruno Ganz sukelsi Hitlerin rooliin elokuvassa Perikato ja teki ”absoluuttisesta pahasta” ihmisen, monet pitivät tätä juuri oikeana lähtökohtana. Pahan alkuperä on meissä jokaisessa mahdollisuutena olemassa, he perustelivat. Taiteen tulee tarjota vaihtoehtoja hollywood-tyylin pahan metsästysreissuille aina vain vierailla mailla. Olen samaa mieltä. Eikä ajatuskaan ole uusi. Kaiken epämiellyttävän ja pelottavan projisoiminen ohjelmallisesti ja ainoastaan itsen ulkopuolelle on sekä epärealistista, vahingollista että valtavan uuvuttavaa. Muiden muassa Julia Kristeva on teoksessaan Muukalaisia itsellemme kirjoittanut aiheesta valaisevasti.

Oliver Hirschbiegelin ohjaamasta elokuvasta oli kyllä mielipiteitä toiseenkin suuntaan. Niiden mukaan Perikato rikkoi tabuja väärällä tavalla, koska samalla kun Ganz teki ikään kuin pirusta ihmisen, katsoja koki inhon lisäksi myös samastumisen, ehkä paikka paikoin jopa säälin tunteita katsoessaan tuota uppoavaa ja tärisevää miestä. Tabun säännön mukaan näin ei saisi tapahtua. Ei riitä, että pahaa vastustaa. Pahaa ei saa koskettaa, saati sitten ymmärtää.

Tabuina asioita on helpompi käsitellä kuin elävänä todellisuutena. Tai tosin päin: tabuina tiettyjä asioita ei tarvitse käsitellä ollenkaan. Mutta oliko siepatun Natascha Kampuschin elämä kellarissa jokainen sekunti pelkkää kärsimystä kahdeksan vuoden ajan? Alleviivaan sanaa ”pelkkää”. En usko. Entä oliko hänen vangitsijansa Priklopil kaikissa tilanteissa ja kaikkien ihmisten kanssa aina ja jatkuvasti itse piru? Siis ”kaikkien” ja aina”. En usko sitäkään. Kuitenkaan ei ole epäilystäkään, että Priklopil teki todella ison rikoksen eikä Kampuschilla ollut siihen minkäänlaista syytä.

Ja silti Kampuschia alettiin pelastautumisensa jälkeen hyvin pian myös arvostella. Mikäs uhri se sellainen on, jonka suusta ei tule pelkkiä mustavalkoisia totuuksia, joka ylipäätään avaa suunsa, arvostelee mediaa ja poliiseja ja jolla näyttää menevän tätä nykyä jopa aika hyvin? Tabu typistää ihmisen kuviksi ja symboleiksi.

Björkin romaanissa lapsen hyväksikäyttäjä pyrkii näyttämään uhrin silmissä tavalliselta ja oikealta, aluksi ehkä hiukan oudolta mutta loppujen lopuksi hyvältä vaihtoehdolta. Lopuksi se saa uhrin haluamaan itsensä kokonaan. Björk tuo pahan lähelle, jopa inhottavan ja intiimin lähelle ja näyttää, kuinka se varioi keinojaan ja vaivihkaa ujuttautuu. Rikoksen tekijällä ei ole lasta suojelevaa vaistoa, vaan ainoa pisto sydämessä johtuu pelosta jäädä kiinni. Vai pitäisikö puhua puuttuvasta omastatunnosta?

Tarinassa ei ole yhtään aikuista, joka viittä minuuttia pidempään näkisi yhtäkään UNICEF:in julistukseen kirjatuista lapsen oikeuksista. Toisaalta on hyvä, ettei lukijalle anneta piirunkaan vertaa toivoa.

Kirjan lukeminen on paikoitellen todella inhottavaa ja niin kirjailija on varmasti tarkoittanutkin. Posliini ei säry vaan se väännetään hitaasti kieroon. Paha ei saa palkkaansa ja mikä voisi olla isompi rikos, kuin pilata nuorelta ihmiseltä kyky pitkään aikaan tai ehkä koskaan tuntea oikeaa rakkautta?

Entä onko tämä uskottavaa? Valitettavasti. Suurin osa lapsen hyväksi käyttäjistä löytyy lähiympäristöstä. Suurin osa heistä ei kuitenkaan istu vankiloissa eikä suurin osa uhreista ole täysin toimintakyvyttömiä. Siksi emme tiedä heistä vaan voimme taivastella tilastoja ja kysyä, missä nämä kaikki ihmiset ovat.

Yksittäisiä uhreja löytyy kellareista, tai kun ihmiskauppiaita pidätetään. Silloin aina nousee tuo sama kysymys: eikö kukaan todella tiennyt ja eikö jonkun olisi pitänyt nähdä jotain. Vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä: aina joku on tiennyt ja aina joku olisi voinut tehdä jotain.

Marja Björk punoo vinon tarinan rikoksesta ja uhrista kuitenkin taitavasti. Minäkertoja avaa todentuntuisesti lapsen tavan hahmottaa ja tarkkailla ympäristöään ja selviytyä olosuhteissa, joita hän ei itse pysty muokkaamaan.

On yksiselitteisesti kammottavaa seurata, kuinka muutoin niin tarkkanäköinen Jaana kasvaa kiinni pahantekijäänsä ja alkaa ymmärtämättään tämän apuriksi itseään vastaan. Lukija pakotetaan kokemaan ja tarkkailemaan itseään. Lukija synnyttää tarinan omalta osaltaan ja siten joutuu osalliseksi likaisesta työstä.

Ei jää epäselväksi, minkä kannan Björk rikoksen tekijään ottaa. Yllättyisin silti kovasti, mikäli tämän teoksen yhteydessä ei syksyn mittaan syntyisi kovaa keskustelua siitä, mitä taiteilija saa ja mitä hän ei saa. Kirjailija lienee tähän valmistautunut.

Marja Björk: Posliini, Like, 2008