Kun Emma avattiin Espoossa pari vuotta sitten, taannoisena taideopiskelijana tiesin kuinka ison aukon museo täytti suomalaisessa taide-elämässä. Modernin taiteen museosta oli kinasteltu iät ja ajat, ja kun sen ohi pääkaupungin paraatipaikalle ajoi Nykytaiteen museo, moni murehti ettei suomalainen modernin taiteen museo näkisi konsaan päivänvaloa.

Museosta huolimatta Tapiolan moderni puutarhakaupunki pysyy monelle kantahelsinkiläisille kaukaisempana kuin Heathrow tai Schiphol, tai sitten Espoon bussit tulivat tutuiksi jo ajalta ennen Kiasmaa. Aikanaan surisevia härveleitä ja muuta töpselitaidetta oli köröteltävä katsomaan nykyisen Emman nurkilla sijainneeseen Otso-galleriaan. Pientä Otsoa ei tarvitse kuitenkaan kaihota, sillä iso Emma onnistuu lähes kaikissa esillepanoissaan.

Emman avautuessa luulin lähteväni viehättymään venäläisestä suprematismista mutta iranilaisen Shiran Neshatin valokuvat ja videoinstallaatiot veivät jalat alta. Kun taas menin ihastelemaan Claude Monetin lummelampia, tulin vakuuttuneeksi kuinka jopa maalaistaiteilija Pekka Halonen omasi tuotannossaan impressionistisen väriavaruuden.

Lokakuussa Emma tarjosi tilaisuuden täydentää modernin taiteen opintoja englantilaisamerikkalaisen Art & Language –ryhmän annilla. Coventryssä syntyneen taideliikkeen vaikutus on ollut suomalaiseen moderniin taiteeseen vähäistä arvatenkin siihen liittyvistä vaikeaselkoisista teksteistä.

Englannissa asuvan tohtori Teemu Huplin merkittävästä tekstien käännös- ja toimitustyöstä huolimatta minun on tunnustettava, että Art & Languagen institutionalismikritiikki ei enää sytyttänyt. Haukottelin parinkymmenen nykyisen taideopiskelijan kanssa Kuvataideakatemialla, kun herrat Michael Baldwin ja Mel Ramsden luennoivat taiteellisesta ajattelustaan.

Käsitetaiteilijoiden tarkoitus oli omia taidekeskustelu teoreetikoilta omiin käsiin, mutta Suomessa keskustelu taiteilijana elämisestä ja olemisesta on aina mielletty itseriittoiseksi puuhaksi. Muutoinkin aika tuntuu ajaneen puhdasoppisimman käsitetaiteen ohi; sitä aika ei ole sitä vastoin tehnyt Tapio Wirkkalalle, jonka näyttely avautui samaan aikaan Art & Language ryhmän elossa olevan englantilaiskaksikon kanssa.

Vuonna 1985 kuollut Tapio Wirkkala on suomalaisen muotoilun järkäle, jonka parta ja piippu yhdistyvät etupäässä Finlandia-vodkapulloon, Iittalan lasitehtaan tuotantolinjalle kuin myös moniin taidemaljakoihin. Wirkkalan lahjakkuutta ja monialaisuutta voisi verrata Gallén-Kallelaan. Hän on moderni suurmiehemme.

Emmassa on nähtävillä upeasti taivutettuja vaneriveistoksia, joista komein on Montrealin maailmannäyttelyyn vuonna 1967 valmistunut Ultima Thule. Teoksella on leveyttä yli yhdeksän metriä. Kokonsa johdosta se ei olekaan löytänyt pysyvää sijoituspaikkaa vaan on lojunut vuosikymmeniä valtion varastossa.

Valtion taideteoskokoelmaan puunkäsittelytaidon mestariteos päätyi Opetusministeriön erikoismäärärahalla. Taideteostoimikunnan sihteeri kertoo, että hankintoja tehdään ani harvoin varastoon ja Ultima Thule on näillä muodoin poikkeus. Parhaillaan sen pysyväksi sijoituspaikaksi mietitään Emmaa. Siellä seinät ovat riittävän lavealla vaikka esimerkiksi Helsinki-Vantaalla lentokonevaneri tekisi varmemmin vaikutuksen niin maanmiehiin kuin muukalaisiin.

Muitakin mielenkiintoisia löytöjä Wirkkalan näyttely kaivaa esiin. Art & Languagen käsitetaiteellisessa kontekstissa hurmaannuin etenkin ideasta, jonka akateemikko esitti Kekkosen muistomerkiksi vuonna 1978. Kyseessä olisi ollut puhdasoppinen maataideteos, kivetty polku, joka muodostuisi yhtä monesta kivestä kuin Kekkonen oli vallassa päiviä. Kivet oli tarkoitus asettaa jonoksi Kilpisjärvellä sijaitsevan Saivaaran laelle.

Wirkkalan ideaa ei ymmärretty ja varhainen käsitetaiteellinen ympäristötaideteos Robert Smithsonin ja Richard Longin hengessä jäi toteuttamatta jänkälle. Joskaan niitä ei olla saatua kaupunkien taideohjelmiin sen paremmin Jyväskylässä kuin uutta muotoaan hakevassa Jätkäsaaressa.

Wirkkalan panoksesta Finnish Designille kertoo englanninkielinen lehtileike. Siinä brittitoimittaja miettii suomalaisen muotoilun menestyksen syitä. Hänen mukaansa suomalaiset hallitsevat kauneuden, koska heillä on niin erikoislaatuisen läheinen suhde luontoon.

Wirkkala totisesti vietti pitkiä aikoja Lapissa katsellen miten vesiputous jäätyy pakkasilla tai miten sulamisvedet tekevät pyörteitä. Jos nykyinen muotoilijapolvi saa mahdollisesti tai mitä todennäköisimmin vaikutteensa luonnon sijaan globaalista mediakulttuurista, selittääkö se sen, ettei suomalainen nykydesign enää erottaudu? Ainakin lehtileike muistuttaa siitä miten merkittävänä Finnish Designia 1950–1960-luvuilla pidettiin ja kuinka surullista on muotoilumaineen menettäminen nappulainsinööreille.

Amos Andersonin vintille menin katsomaan insinööristä taiteilijaksi muuntuneen Roger Gustafssonin muumiveistoksia. Gustafsson on muokannut Aktia-pankin muumisäästölippaita arvostamiensa taiteilijoiden mukaisesti. Idea kuulostaa houkuttelevalta, etenkin jos on nähnyt siteerattuja taiteilijoita eri museoissa ja medioissa, mutta valitettavasti toteutus ontuu eikä kokonaisuus tee oikeutta edes Muumille omana modernin ajan luomuksenaan.

Kerrosta alempaa alkava näyttelykokonaisuus Modernin kahdet kasvot avautui Amoksella vähin äänin jo viime toukokuussa. Taidesäätiöiden yhdistyksen jäsenten kuten Meritan, Enson, UPM Kymmenen ja Kordelinin säätiön kokoelmista koottuna se vaikuttaa pakkopullalta, johon niinikään Wirkkalan ja Art & Languagen taustalla hääräävä kuraattori Timo Valjakka yrittää vaivoin puhaltaa henkeä.

Vaikeaa se onkin. Teokset ovat 1920- ja 1930-luvuilta eli sotien väliseltä henkisesti ahtaalta ajalta. Vaikka kultakautisista Eero Järnefelt ja Helene Schjerfbeck, samoin kuin marraskuulaisista Tyko Sallinen ja Marcus Collin ovat mukana, niin monissa kaupunkikuvissa kuin asetelmissakin on tukkoisuutta.

Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama syöksi taiteilijat etsimään tukijoiksi 1930-luvulla ulkomaankaupan kivijalkaan noussutta puu- ja paperiteollisuutta. Paitsi teollisuusmiesten muotokuvia saivat taitelijat ikuistettavakseen tehdaskuvia. Niiden lopun tai uuden elämän alussa on yllättävän kiinnostavaa katsella kosken partaalle nousseita tehdasrakennuksia toivon ja optimismin kuultavassa valossa. Näitä teoksia ei myöskään näe joka päivä, ellei tule kutsutuksi vierailulle metsäjättien pääkonttoreihin.

Tapio Wirkkala – Kuvanveistäjä ja Art & Language EMMA Espoon Modernin Taiteen Museossa 10.1.2010 asti. Roger Gustafsson Hommage à … Peikkomaisia seikkailuja nykytaiteessa Amos Andersonin taidemuseossa 18.1.2010 asti ja Modernin kahdet kasvot 20.9.2010 asti.