Kansainvälisenä yhteistyönä toteutetun Kristian Smedsin ohjaaman Mental Finlandin kantaesitys esitettiin viime helmikuussa Brysselissä kansainvälisen yleisön edessä. Epäilemättä yhtenä innoituksena lienee ollut halu taluttaa suomalaisen mielenmaiseman karumpi puoli keinotekoisen edustuseurooppalaisuuden kulttuuripöytään.

Provokaatio kuitenkin epäonnistui ainakin siinä mielessä, ettei tällä kertaa löytynyt edes keskustalaista valtiosihteeriä pahoittamaan mieltään esityksestä. Televisiossa yleisön jälkiarviot vaikuttivat lähinnä kohteliaan hämmentyneiltä ja esitystä etenkin sen rikkaista yksityiskohdista kiittäviltä.

Vähän samaa tunnelmaa väreili teatteriaulan ilmassa eilisen Suomen ensi-illan jälkeen. Narikkajonossa saattoi niin edestä kuin takaakin kuulla mutinaa esityksen ”hyvistä puolista” ja ”kiinnostavuudesta”.

Silti sieltä puuttui se suuren urheilujuhlan tunnelma, joka velloi kolmisen tuntia aikaisemmin samoissa tiloissa kulttuurinnälkäisen yleisön parveillessa sisään. Vähän niin kuin jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin pääsyn ratkaiseva ottelu olisi päättynyt odotetun varman voiton sijaan riipaisevaan tasapeliin.

Ennen esitystä lämpiössä jännitystä tiivisti sekin, että Suomen ensi-illan startti viivästyi vartilla näyttämöteknisten ongelmia takia. Lopulta teatteriohjaaja Smeds kapusi lavalle kertomaan, että yrityksistä huolimatta lavan nostolaitteet ovat yhä epäkunnossa ja pyysi yleisön ymmärrystä näiltä osin improvisoidusti karsituista näyttämöratkaisuista.

Epäilemättä joistakin kohtauksista saattoi tästä syystä puuttua ylimääräistä gloriaa. Silti Mental Finlandin vahvuudet ja heikkoudet tuskin oleellisesti roikkuvat juuri nostolaitteiden varassa.

Mental Finland jyrääkin vastustamattomasti niillä alueilla, joilla Smeds aikaisemminkin on ollut omimmillaan. Se tarjoaa jälleen sarjan toinen toistaan puhuttelevampia asetelmia, joiden sisällä esitetään itsenäisiä minidraamoja.

Eri kohtausten tyylilaji voi heitellä farssista melodraamaan, joskus jopa yhden katkelman sisällä. Esimerkiksi yleisöstä saattoi kuului rämäköitäkin naurunpyrähdyksiä vielä tovi senkin jälkeen kun hillitön komediallinen osuus oli jo kääntynyt vaikkapa irvokkaaksi väkivaltainsestin kuvaukseksi.

Näyttelijäntyö on kautta kautta linjan taitavaa. Ensi-illassa etenkin Juhan Ulfsakin suoritus kummittelevana moninkertaisena lapsiuhrina, Hannu-Pekka Björkmanin koko kehon soolotyö tragikoomisena maahanmuuttajana ja Kalle Holmbergin sadomasokistinen joulupukki olivat todellista näyttelijätyön juhlaa.

Esityksen ensemble-yhteisöllisyyttä korostaa sekin, että osan musiikista näyttelijät itse rämistelevät ja kolistelevat bändinä.

Taitavan ja innostuneen tanssiryhmän kytkeminen osaksi kokonaisuutta toimi mainiosti. Myös lavastus, valot ja videotyö olivat kerrassaan nerokkaita. Janne Reinikaisen ja Tommi Korpelan vetämän cowboy-jakson surrealistinen puvustus oli jotain omassa lajissaan aivan ylittämätöntä

Kiistämättömistä ansioistaan huolimatta Mental Finlandilla on ongelmansa. Korean kuoren alta tunkee aika ajoittain epäilys siitä, onko sen kokonaisuudesta nouseva kuva suomalaisuuden traumaattisesta mielenmaisemasta sittenkään niin syvällinen kuin mitä juuri Smedsiltä olisi lupa odottaa. Ja minkä hän esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa tai varhaisemmassa Rautavaara. Oulunkylän tähti -näytelmässä niin terävästi tavoittaa.

Eurooppalaisen kulttuurikaapin päällä tapahtuvassa kansallisessa itsensä piiskaamisessa on aina tietty hykerryttävyytensä. Ei vähiten siksi, että kaupallista brändiään pian jo mainostoimistoille ulkoistavassa Suomessa ollaan liian usein niin tekopyhästi huolissaan siitä, mitä meistä muualla ajatellaan.

Silti näillä raukoilla rajoilla saunoissaan ryyppäävien, omassa itsesäälisessäkin ulkopuolisuudessaan pyristelevien suomalaisten kuvauksesta saattaa tällä kertaa sittenkin puuttua jokin oleellinen oivalluksen taso. Kliseiden kuvaus ei nousekaan selvästi kliseiden yläpuolelle vaan turhankin paljon nojaa itse niihin.

Toisaalta Smedsin viljelemät tehokeinot klassisen kaunokulttuurin ja punkin näennäisestä jännitteestä, mellakkapoliisien ja hempeiden tanssijoiden vastakkainasetteluista tai vaikka tarantinolaisen ammuskelun ryöstöviljely ja hiukan uhitteleva viittailu seksuaalisiin perversioihin tuntuvat etenkin toisteltuina vähän falskeilta.

Ei voi olla miettimättä sitäkään, että onko näytelmän kokoava kuva ilkeiden lasten ristiinnaulitsemasta pervo-joulupukista – kaikesta raflaavuudestaan huolimatta – sittenkään se kaikkein syvällisin kiteytys suomalaisen mentaalimaiseman pimeästä ytimestä?

Smeds on aikaisempien onnistumistensa takia asettanut itse riman siinä määrin korkealle, että esitys jättää kaikesta erinomaisuudestaan huolimattaan jälkimaukseen lievän pettymyksen.

Kaiken keskellä jää kaipaamaan sittenkin ymmärryksen kulmaa suomalaisuuteen, jossa tunnistaisi itsensäkin alastomana näyttämöllä. Nyt siellä oli vain taitavaa teatteria. Sellaisena sitä voi kuitenkin varauksetta suositella hyvän teatterin ystäville.

Mental Finland Kansallisteatterissa. Seuraavat esitykset perjantaista 18.9. alkaen.