Kuuntelen juuri levyä, jolla viikon kuluttua 86 vuotta täyttävä jazzviulisti Stéphane Grappelli soittaa Oslon Djangofestivaaleilla vuonna 1994. Levyssä kiteytyy niin paljon Grappellista.

Grappelli syntyi 26.01.1908 Pariisissa. Hänellä oli italialainen isä ja ranskalainen äiti. Äiti kuoli pojan ollessa 4-vuotias. Samoihin aikoihin isä joutui lähtemään mukaan ensimmäiseen maailmansotaan.

Stéphane sai ensimmäisen viulunsa 12-vuotiaana. Pian hänet nähtiin soittamassa jo Pariisin kaduilla ja Montmartressa.

15-vuotiaana hän soitti pianoa, toista rakkauttaan, mykkäfilmeissä elokuvateattereissa. Yleensä Mozartia, hauskoissa elokuvissa Gerschwinia.

Vuodet 1924-28 hän opiskeli Pariisin Konservatoriossa. Hänen musiikkiinsa jäivät pysyvästi vaikuttamaan jo lapsuuden kodista imetyt Claude Debussyn ja Maurice Ravelin musiikin kaiut.

Vuonna 1933 Grappelli tapasi Belgiasta syntyisin olevan mustalaiskitaristin Django Reinhardtin. Molemmat olivat silloin pariisilaisen Hotel Claridgen muusikoita, joilla oli tapana jammailla keskenään esitysten välillä.

Vuotta aikaisemmin joukko pariisilaisia jazzharrastajia oli perustanut yhdistyksen, jonka nimi oli The Hot Club of France. Vuonna 1934 yhdistys järjesti jam sessionin, jossa soittivat Django Reinhardt (kitara), Stéphane Grappelli (viulu), Roger Chaput (kitara), Joseph Reinhardt (kitara) ja Louis Vola (basso). Swingvaikutteista jazzia soittava yhtye sai jäädä pysyvästi Ranskan Hot Clubin kvintetiksi.

Pelkistä kielisoittimista koostuva yhtye oli jotain täysin uutta. Yhdysvalloista lainattua oli vain jazz ja swing. Muuten yhtye edusti täysin eurooppalaista jazzia.

Yhtye alkoi käyttää nimeä Quintette du Hot Club de France ja se levytti useita uraauurtavia levyjä vuosina 1934-9. Sitten sota erotti elegantin ranskalaisen viulistiherrasmiehen ja nuoruusvuotensa eri puolilla Belgiaa ja Ranskaa perheensä asuntovankkureissa vaellelleen kitarajätin. Sodan puhjetessa yhtye oli soittamassa Lontoossa. Grappelli jäi Lontooseen, mutta Django palasi Pariisiin.

Minä näin Grappellin ensimmäista kertaa Kulttuuritalolla 1970-luvulla. En ollut nähnyt häntä edes filmillä, vain valokuvissa. Aivan ihana pappa!

Olin varannut paikat ensimmäiselle riville ja keskelle. Hyväntuulisuutta ympärilleen levittävä Grappelli hymyili ujosti ja tuntui olevan hämillään sankarin roolistaan.

Ulkonainen soittaminen oli minulle yllätys. Olin aina ihmetellyt, miten hän sai soittoonsa sellaisen liikkeen ja svengin. Mies ei itse liikkunut juuri ollenkaan. Vain musiikki liikkui ja eli. Sittemmin olen havainnut, ettei soiton syke ole koreografiasta kiinni. Olen nähnyt monenlaista jalalla polkijaa ja muutakin viuhtojaa, joiden kovat yritykset eivät ole kantaneet itse musiikkiin.

Hyvästä paikastani johtuen olin kuin trion keskellä. Pääsin seuraamaan muusikoiden lähes huomaamattomia, hetkellisiä silmäyksiä toisilleen (kuten ”lopetan kohta, varaudu jatkamaan”). Kun Grappelli sai soolostaan suosionosoitukset, hän aina hyssytteli vienosti hymyillen ja nyökkäsi kohti juuri soolonsa aloittanutta toista soittajaa (”Kuunnellaan tuota!”). Hän seurasi toisten sooloja erittäin valppaana ja selvästi nautti niistä. Hän oli selvästi ylpeä myös yhtyeestään. Tällaista elämää hän rakasti. Tietysti se oli hyvä konsartti myös musiikillisesti.

Grappelli oli siinä mielessä aivan merkillinen muusikko, että hänen soittonsa parani vain lisääntyvän iän myötä. Hänelle tuntui tulevan jatkuvasti lisää herkkyyttä, hienostuneisuutta ja sielukkuutta. Normaalistihan tilanne on juuri väinvastoin. Soittajat eivät tietyn iän jälkeen enää kehity, vaan rupeavat taantumaan.

Otetaan esimerkiksi vaikka monia levyjä Grappellin kanssa 1970- ja 1980-luvuilla tehnyt Yehudi Menuhin. Menuhin oli viulun ihmelapsi. Vähän yli 20-vuotiaana hänessä ei huomannut enää mitään niin ihmeellistä. Hyvä viulisti hän toki edelleen oli. Sitten pikkuhiljaa alkoi suoranainen takapakki.

Noissa yhdessä tehdyissä levyissä hän jäi auttamattomasti Grappellin jalkoihin. Eikä se johtunut suinkaan jazzista.

Kesällä 1984 Grappelli soitti Niels-Henning Ørsted Pedersenin ja Marc Fossetin kanssa Sea Jazzissa, Suomenlinnassa. Kovan sisäisen taistelun jälkeen otin radionauhurin mukaan. Menin eturiviin istumaan ja panin nauhurin kylmästi eteeni nurtsille. Siitä tuli hyvä nauha. Alussa kuuluu ruohon kahinaa, kun jotkut kävelivät nauhurin editse. Se ei haittaa. Tuosta kahinasta muistan, kuinka kaunis päivä silloin oli. Samoin muistan, että ampiaiset surrasivat ja ahdistelivat ihan villinä.

Silloin myös käteltiin ja juteltiin. Minä, vähän paskantärkeä helsinkiläinen ”tähtiasianajaja” ja hän, humaani ja lämmin taiteilija paljon suuremmista ympyröistä.

Grappellin nimikirjoitus on siltä tapaamiselta kullanvärisessä jazzviulussani, jota en osaa kunnolla edes soittaa.

”Siitä sun Grappellistas oli juttua Iltsussa”, sanoi duunikaverini seuraavalla viikolla. Maestro oli pitänyt konsertin Hesperian yökerhossa. Paikalla oli ollut joukko neuvostoliittolaisia huippuviulisteja, jotka olivat antaneet Grappellille arvokkaan Stradivariuksen käyttöön koko illaksi. Neuvostoviulistit olivat kyynelehtineet vuolaasti. ”Soitti kai sen verran vierestä”, kaveri arveli.

Muistan, kun eräässä haastattelussa haastattelija hehkutti juuri sitä, ettei Grappelli koskaan tee soitossaan virheitä. ”Voi, teenhän minä. Niitä ei vain huomaa.”

Keväällä 1997 ostin tyttärelleni tiketit April Jazziin, koska pidin tärkeänä, että hän pääsee näkemään Grappellin. Soittoa tytär oli kuullut kyllästymiseen asti kotona. Ei nähnyt Grappellia. Flunssaan sairastunutta viulistia paikkasi huuliharppuvirtuoosi, kitaristi ja viheltäjä Toots Thielemans.

Eivät nähneet monet muutkaan enää. Grappelli menehtyi joulukuun ensimmäisenä päivänä 1997 Pariisissa rutiinimaisen tyräleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt antaa hyvää oloa neljälle peräkkäiselle sukupolvelle esiintymislavoiltaan käsin. Aika paljon yhden ihmisen kontolla.

Päätän kokeilla nyt sitä viuluani. Hyvin on pysynyt vireessä. E-kieltä täytyy vain hieman kiristää.

Liikuttumiseen ei tarvita Stradivariusta.

Stéphane Grappelli soittaa How High The Moonin Varsovassa 1991.