Teksti Tuomas Rantanen
Tänään ensi-iltansa saava elokuva Kuka ellemme me? pöyhii yhä Saksan 1970-luvun vasemmistoterroria. Elokuvan ohjaannutta Andres Veieliä ihmetyttää nykypäivän maailmassa että, minne katosi solidaarisuus.
Osa artikkelista on julkaistu Voimassa 8/2011.
Saksassa käydään yhä ankarasti läpi 1970-luvun vasemmistoterroria. Kolme vuotta sitten yhteiskunnallista debattia aiheutti Uli Edelin ohjaama elokuva Der Baader Mainhof Komplex. RAF:n eli Punaisen armeijakunnan terrorismia lähietäisyydeltä kuvannut filmi perustui, uusilla faktatiedoilla täydennettynä, Stefan Austin jo vuonna 1985 kirjoittamaan kirjaan.
Vastikään ensi-iltaan tuli Andres Veielin käsikirjoittama ja ohjaama Kuka ellemme me? Elokuvassa pöyhitään saman ilmiön perustaa terroristi Gudrun Ensslinin (1940–1977) henkilöhistorian kautta. Ensslin oli keskiluokkaisen pappisperheen lapsi. Hän opiskeli kieliä ja kasvatustieteitä ennen kuin päätyi perustamaan väkivaltaisten kaupunkisissien toimintaryhmää.
Elokuvan ohjaaja Andres Veiel istuu edessäni Hotellin Tornin American Barissa ja syö hyvällä ruokahalulla kiireisen pr-päivän ensimmäistä hiukopalaansa.
Miksi piti tehdä vielä yksi elokuva vuosikymmenten takaisesta saksalaisesta terrorismista?
”Baader Meinhof Komplex keskittyi kuvaamaan mahdollisimman tarkasti mitä tapahtui, ei niinkään sitä, miksi niin tapahtui. Sen nähtyäni olin vakuuttunut, että aiheesta on kerrottava lisää. Itseäni kiinnostavat nimenomaan radikalisoitumisen juuret.”
”Toisaalta minua häiritsee, että 1970-luvun terroristeja arvioidaan yleensä kahdesta vahvasta tulkinnasta käsin: monelle he olivat vain hulluja kriminaaleja, toisille taas rohkeutta pursuvia sankareita. Halusin itse etsiä historian kautta todellisia ihmisiä.”
Eri puolilla maailmaa nousi 1960-luvun lopulla vahva vasemmistolainen opiskelijaliike, joka vaatii demokratiaa ja vastusti totalitarismia ja väkivaltaa. Miksi Saksassa osa vasemmistoradikaaleista ajautui terrorismiin?
”Saksassa nuori sukupolvi koki erityisen suurta vastuuta Auschwitzista, kidutuksista ja joukkomurhista. Monien vanhemmat tiesivät aikanaan tekevänsä väärin, mutta tekivät silti. Samalla he tulivat antaneeksi viestikapulan lapsilleen.”
”Saksan demokratia oli myös huojuvalla pohjalla. Politiikan, poliisin ja talouselämän johtopaikoilla oli yhä samoja henkilöitä kuin natsien aikaan. Arkipäivän fasismi näkyi siinä, että pitkätukkaisille nuorille saatettiin avoimesti sanoa, että teidän paikkanne olisi ollut Hitlerin leireillä. Samaan aikaan USA kävi Vietnamin sotaansa ja vaikutti siltä, että Liittotasavalta oli ajautumassa sen imperialismin ohjattavaksi.”
”Tästä kaikesta seurasi todellinen pelko siitä, että Saksa luisuu takaisin kolmannen valtakunnan tielle. Samalla vahvistui ajatus, että ei riitä pelkkä ei, pitää tehdä jotain konkreettista.”
Miksi juuri Ensslinin henkilö on kiinnostava?
”Gudrun oli hyvin ristiriitainen henkilö. Hän oli jo 1960-luvulla hyvin vasemmistolainen, mutta auttoi silti miesystävänsä Bernward Vesperiä kustantamaan tämän natsimielisen kirjailijaisän kiisteltyjä teoksia. Tämä ristiriita ei mahtunut vakiintuneeseen kuvaan Gudrunista.”
”Toisaalta Gudrun oli äiti ja valinta terrorismin ja oman lapsen välillä oli raskas. Juuri Gudrunin kautta näyttäytyy se, että todellinen elämä on aina paljon monimutkaisempaa kuin miltä myyttien kautta näyttää.”
”Gudrun oli myös RAF:n ytimessä, hänellä oli suora vaikutusvalta Andreas Baaderiin ja juuri hän yleensä ratkaisi käytännössä mitä tehdään.”
RAF:n ensimmäisen sukupolven johtohahmot, Ensslin, Ulrike Meinhof, Andreas Baader ja Jan-Carl Raspe, kuolivat terroristeja varten rakennetussa Stammheimin erityisvankilassa epäselvissä olosuhteissa. Meinhof vuonna 1976, muut omissa selleissään samana yönä vuonna 1977.
Vankien kopeista löytyi ampuma-aseita ja salainen viestintäjärjestelmä. Tapahtumista on esitetty paljon salaliittoteorioita, joissa on epäilty Liittotasavallan salaisen poliisin ja eri tiedustelupalveluiden osuutta.
Ohjaaja Andres Veiel kertoo, että hän oli itsekin pitkään vakuuttunut siitä, että terroristit murhattiin. Veiel aikoi taipua itsemurhan kannalle haastatellessaan vuonna 2001 ilmestyneeseen Black Box -dokumenttiprojektiin RAF:n entisiä jäseniä ja muita aikalaisia.
Veiel korostaa, että tärkeintä olisi selvittää, mitä salainen poliisi todella terroristien suhteen tiesi ja teki.
Mitä itse uskot tapahtuneen?
”On näyttöä siitä, että salainen poliisi on jättänyt puuttumatta etukäteen tiedossaan olleisiin iskuihin. Terrorismista oli varmasti myös poliittista hyötyä valtakoneistolle. Siksi on erityisen epäilyttävää, että vanhoja arkistoja ei ole vieläkään avattu.”
Sinulla on taustaa nimenomaan dokumentin tekijänä, tässä elokuvassa on vahva faktapohja, mutta miksi päädyit silti draama-elokuva muotoon?
”Tein elokuvaan paljon taustatutkimusta. 1970-luvun tapahtumat eivät ole vieläkään arpeutuneet. Dokumenttia vastassa olisi ollut ylivoimainen haaste. Ne, jotka pitävät Gudrunia sankarina eivät olisi suostuneet esiintymään samassa elokuvassa niiden kanssa, jotka pitävät häntä hulluna tappajana ja toisin päin.”
”Fiktiivisessä elokuvassa psykologisia motiiveja voi tuoda eri tavalla esiin. Haasteena näyttelijöiden kanssa meillä oli se, että 1970-luvulla puhuttiin erilaista kieltä kuin nyt. Emme halunneet tehdä mitään kielimuseota vaan tavoittaa uskottavaksi koettavaa ihmisten keskinäistä kohtaamista.”
Mitä elokuvasi kertoo politiikasta 2010-lukulaisille?
”Haluan nimenomaan kommentoida tätä päivää. Tänään pitäisi kysyä sitä mitä merkitsee se, että ihmiset eivät yleensä tee mitään, vaikka kärsimystä on paljon. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa, samalla näkökulmaa kapitalismin taakse ei tunnu löytyvän. Solidaarisuus on kadonnut.
”Tämä purkaantuu eri tavoin. Palataan esimerkiksi jonnekin uskonnon ja nationalismin juurille.”
Andres Veiel: Kuka ellemme me? Ensi-ilta 7.10.
Tuomas Rantanen arvioi elokuvan Voimassa 8/2011, lue artikkeli Terrorismin juuret & psyyke.
