Muista olla anarkisti se on punkin muoti-ismi

Lue kaikki punkista se löytyy nuortenlehdistä

Partakoneen terällä sun täytyy joskus viillellä,

ketään et saa rakastaa sun täytyy kaikkee vihata

Mitä on punk? no ei ainakaan tätä

Lehdistön valheet uskomatta jätä

Tosipunk on iloa ja energiaa

Tosipunk on todellista anarkiaa

Älä oo punk jos olet niin tyhmä, että teet kaiken niin kuin tekee ryhmä

Älä usko minua vaan usko itseäsi, vaan usko sydäntäsi, se kyllä aukaisee sinun silmäsi

(Pelle Miljoona: Mitä on punk?)

Samana vuonna kun synnyin, 1978, suomipunkin kummisedäksi monessa käänteessä tituleerattu Pelle Miljoona julkaisi debyyttinsä ja samalla yhden kaikkien aikojen kotimaisista punklevyistä, Pelle Miljoona & N. U. S.

Noin 15 vuotta myöhemmin, ollessani teini-ikäinen, tuo levy sekä vuonna 1979 julkaistu Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen Pelko ja viha vaikuttivat arvoihini varmaan enemmän kuin mitkään muut levyt ovat sitä ennen tai sen jälkeen vaikuttaneet. Kappleet kuten Ei oo järkee mennä armeijaan, Mun rakkaus, Pelko ja viha sekä Pelkistettyä todellisuutta ohjasivat itseään etsivän teinin sielunmaisemaa melkoisesti. Myöhemmin ne olivat merkittävässä osassa tutustuessani aktivismiin, anarkismiin, aseistakieltäytymiseen ja kasvissyöntiin.

Pellen ensialbumin kanssa samaan aikaan markkinoille tuli myös Eppu Normaalin debyyttilevy Aknepop, joka ilmestyessään myi noin 2 000 kappaletta. Määrä, joka nykyisille Epuille olisi totaalinen floppi, oli aitona punkbändinä aloittaneille ylöjärveläisille hyvä saavutus.

Vaikka Pellen ja Eppujen ensimmäiset levyt ottivatkin vaikutteensa englantilaisilta esikuviltaan Sex Pistolsilta, The Clashilta ja Buzzcocksilta sekä amerikkalaisilta Ramonesilta ja Dead Boysilta, voi periaatteessa kaiken Suomessa tapahtuneen punk-liikehdinnään perustuneen enemmän tai vähemmän juuri mainittuihin kotimaisiin levyihin.

Vuoteen 1980 tultaessa nopeasti syttynyt ja kiihkeästi palanut punk oli elänyt jo ensimmäisen vaiheensa, ja uusia tyylisuuntia syntyi. Musiikillista kunnianhimoisuutta enemmän elätelleet bändit mukautuivat popimpaan uuteen aaltoon, kun taas ulkoisempaa näyttävyyttä ja raivoisampaa musatyyliä hakeneet siirtyivät hardcoreen.

Itse aikoinaan keskellä punk- ja hardcore-hulinaa elänyt valokuvataitelija Juha-Pekka Inkinen on julkaissut yhdessä Katriina Etholenin kanssa kirjan hardcoren rantautumisesta Suomeen ja sitä seuranneista kulta-ajoista. Inkisen kokosivun valokuvien lisäksi mukana on monien valokuvaajan aikalaisten kertomuksia omista hardcoreskene-kokemuksistaan. Ääneen pääsevät muiden muassa nykyään ihan muusta kuin punkista tunnetut, mutta entiset hardcore-punkkarit Arto Nyberg, Jaakko Selin, Marko Pyhtilä ja Pekka Suomäki. Useissa kirjoituksissa muistellaan alkoholin liittyneen olennaisesti hardcoreen, ja että moni skenessä pyörinyt lopulta kuolikin suoraan tai välillisesti päihteiden käyttöön. Ainakin se perinne on elänyt vahvasti nykypäivän punkkareillakin.

Kirja on varmasti tämän vuoden mielenkiintoisempia musiikkikirjoja. Valokuvat itsessään ovat hienoa aikansa ja kulttuurinsa dokumentaatiota, ja parikymmentä kirjoittajaa tarjoavat muisteluineen kattavan läpileikkauksen hardcoreen ja sen vaikutuksiin kokijoihin myöhemmässä elämässään. Kuten kaikissa aikakausissa ja kulttuureissa, myös hardcoressa on ollut omat opportunistinsa, sankarinsa ja marttyyrinsä.

Voidaan kuitenkin sanoa, että Inkisen kirjan nimi Punk on kuollut, eläköön hardcore ei ole totta. Punk elää ja voi hyvin. En kuitenkaan tarkoita, että punk ja hardcore olisivat nykyään minkäänlaisessa ristiriidassa keskenään. Suurehko osa suomalaisesta ”skenestä” ei pidä asioita edes erillisinä, vaan periaatteessa saman asian eri tyylisuuntauksina.

Eräs maailman suosituimmista tämän hetken bändeistä on amerikkalainen Green Day. Se on myynyt pelkästään kotimaassaan yli 22 miljoonaa levyä ja pokannut lukuisia kultalevyjä pitkin Eurooppaa ja Aasiaa. Vain harva punkin parissa puuhaileva toimittaja saati muusikko uskaltaa kuitenkaan puhua bändistä vakavissaan punkina. Kuitenkin, jos punkmusiikkiin liitetään kolme sointua, kantaa ottavat sanoitukset ja se, että tekee mitä itseään huvittaa, täyttää Green Day ne kaikki helposti. Viime vuosien tunnetuimmat kappaleet, kuten John Lennonin Working Class Hero, American Idiot ja The Saints Are Coming, ovat, vaikkakin pinnallista, valtavirta-populaarikulttuurissa harvinaisen kantaaottavaa kamaa.

Kotimaassa Green Dayn asemassa on enemmän tai vähemmän Heinolasta lähtöisin oleva Apulanta. Sen ensimmäisellä julkaisulla soitinten joukossa ovat jo myynnistä poistuneet Melody pops-tikkarit. Bändin julkaisuja on myyty viisitoistavuotisen taipaleen aikana yli puoli miljoonaa, ja Apulanta on vuosikausia ollut maan suosituimpien festivaalibändien joukossa.

Itse pidän edelleen Apulannan parhaina kappaleina ennen debyyttialbumi Attack of the A. L. Peoplea kolmella ep-levyllä julkaistuja naiivin sympaattisia punkbiisejä Mä haluun vaan rakastaa [YouTube], Ei ne voi sua määrätä [YouTube] ja Lupasit mulle [YouTube]. Vaikka Apulanta ei monelta osin enää nykyään täytäkään useimpia punkbändille asetettuja kriteerejä, kertovat nuo kappaleet kuitenkin mistä bändi on taipaleensa aloittanut. Vaikka ei Apulannan nykyinenkään punkahtava hard rock huonoa ole, kuten Ravistettava ennen käyttöä [YouTube] todistaa.

Muistelen lukeneeni eräästä Apulannan laulaja-kitaristi Toni Wirtasen haastattelusta, että häneltä bändin alkuaikoina kysyttiin, mitä Apulanta haluaa saavuttaa. Hän oli vastannut niin kuin punkbändissä kuuluikin, että orkesteri ei halua kasvaa kovin suureksi. Wirtanen sanoi kuitenkin jo silloin ajatelleensa, että ”vittu, oikeasti me halutaan olla maailman isoin bändi”.

Tärkeintä Apulannasta puhuttaessa ei kuitenkaan ole se, kuinka punk sen musiikki nykyään kenenkin mielestä on. Usealta punkskenen sisältä bändiä arvostelevalta ”kriitikolta” unohtuu turhan helposti, että bändi ei sille tarjotuista useista mehukkaista sopimuksista ikinä ole lähtenyt ison levy-yhtiön leipiin, vaan aina toteuttanut punkissa vaalittua tee-se-itse-toimintatapaa. Vuoteen 2007 asti Apulannan levyjä julkaisi Tehosekoitin -yhtyeen alkuperäisjäseniin kuuluvan Arska Tiaisen perustama Levy-yhtiö. Sen jälkeen Apulanta on julkaissut levynsä omakustanteena Apulanta Oy -nimellä. Bändin saavutuksia voidaankin pitää TSI-kulttuurin parhaimpina saavutuksina Suomessa.

Apulannan ja Tehosekoittimen alkuaikoina bändeistä puhuttiin usein Toinen vaihtoehto -lehdessä. Niin ikään TSI-ajatukseen perustuva zine on ilmestynyt vuodesta 1989 lähtien. Avustin itsekin lehteä säännöllisesti vuosina 2002-2006. Vaikka lehti ilmestyy edelleen tuhannen kappaleen painoksena, on se nykyaikana netin vuoksi menettänyt paljon yhteisöllisestä merkityksestään. Eräällä tavalla lehden yhteisöllisenä perillisenä voidaan pitää Punk In Finland -keskustelupalstaa.

Palstan keikkakalenterin mukaan pelkästään kesäkuussa on ainakin 27 eri punkkikeikkaa ympäri Suomea. Paljon on siis muuttunut niistä ajoista, kun esimerkiksi Mikkeliin matkusti Helsingistä monta junavaunullista punkkareita yhden keikan takia, kuten Inkisen hardcore-kirjassa kerrotaan.

Juha Inkinen ja Katriina Etholén: Punk on kuollut, eläköön hardcore! Like 2009. 152 sivua.

Lue myös Jukka Vuorion juttu Kesän mielenkiintoisimmat punk- ja hardcorejulkaisut.