Olemme Amin Maaloufin kanssa vuosituhannen takaisessa Iranissa, Persiassa. Tilanne näyttää siellä sekasortoiselta tai ainakin yksilön kannalta arvaamattomalta. Uskonnollinen ääriliike turvautuu väkivaltaan. Ongelmia olisi tarpeeksi muutenkin, sillä hallitsemiseen tarvittavilla ominaisuuksilla ei juuri nousta valtaan. Valta otetaan, ja siitä tulee väkivallan synonyymi.

Tämä tapahtui tuhat vuotta sitten, tämä tapahtuu nyt, ja tämä tapahtui myös vuonna 1979 Iranissa. Iranin länsimaalaiseen modernisointiin tähdännyt šaahi Muhammad Reza Pahlavi syrjäytettiin, ja silloisesta monarkiasta tuli ajatollah Ruhollah Khomeinin hallitsema islamilainen teokratia.

Amin Maalouf oli 30 vuotta sitten jo monet poliittiset levottomuudet nähnyt ulkomaankirjeenvaihtaja, joka oli paennut synnyinmaansa Libanonin sisällissotaa Ranskaan. Pariisista käsin hän yritti ymmärtää Iranin islamilaista vallankumousta laajemman asiayhteyden kautta. Tuo yritys kasvoi romaaniksi nimeltä Samarkand, joka on nyt julkaistu myös suomeksi.

Fiktion avulla Samarkand esittelee lähemmin ja saattaa yhteen kolme historiallista henkilöä, jotka elivät 1000-luvun Persiassa:

Uskontoa ja ”taistelevaa hyvettä” edustaa Hasan-e Sabbah, joka perusti assassiinien ekstremistisen uskonlahkon. Uhkarohkeat murhatyöt, ehdottomuus ja ilottomat moraalisäännöt kuuluivat assassiinien toimintatapoihin.

Politiikkaa edustaa Nizam al-Mulk, vaikutusvaltainen visiiri eli poliittinen neuvonantaja, jonka terävä ymmärrys ulottui myös politiikan ulkopuolelle, runouteen. Hän kirjoitti valtiotaidon oppikirjan, josta tuli idässä yhtä arvostettu teos kuin Machiavellin Ruhtinaasta lännessä. Valta oli kuitenkin vaarallista myös sen asiantuntijalle, ja lopulta al-Mulk murhattiin.

Tiedettä ja kulttuuria edustaa Omar Khayam, joka oli jo omana aikanaan merkittävä mutta epäsuosittukin filosofi, matemaatikko, tähtitieteilijä ja runoilija. Epäsuosio lienee ollut seurausta muun muassa Khayamin vääräoppisesta suhtautumisesta tämänpuoleisiin iloihin kuten viiniin. Samarkandin kertojan sanoin ”viini ja hän ovat oppineet kunnioittamaan toisiaan, koskaan ei kumpikaan kaataisi toista maahan”.

Khayamin epäsovinnaisten runojen peri-inhimillinen filosofia oli kuitenkin sellainen totuus, joka ylitti ihmiselämän ja kulttuurien rajat. Runot tulivat löydetyksi lännessä ensimmäisen kerran 1800-luvun puolivälissä, ja niitä on käännetty suomeksikin useaan otteeseen.

Kysymykseensä taistelevasta hyveestä ja yleensäkin yhteiskunnan johtamisesta uskonnolla Maalouf vastaa lakonisesti, että siitä seuraa vain uskonsotia.

Entä miten käy hänen mielestään, jos valta annetaan uskonnon sijasta tieteelle?

”Länsimaisessa tieteessä, eli nykyisessä tieteen valtavirrassa, ollaan tavallaan erikoistuttu liian pitkälle. Tiede pystyy kertomaan meille paljon siitä miten asiat ovat, mutta ei sitä, minne tai miksi meidän kannattaisi kulkea. Tiede on nähtävä sinä, mitä se on: osana kulttuuria.”

Maalouf laittaa myös arvot järjestykseen: ”Rahalla on nykyisellään liikaa painoa arvojen rakentamisessa. Rahan yliarvostaminen johtaa siihen, että lurjukset johtavat maailmaa.”

Arvojen omaksuminen ja ilmentyminen oli keskeisenä teemana Maaloufin muutaman vuoden takaisessa libretossa Adriana Mater. Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa oman kylän miehestä tulee sodan kovettama raiskaaja, ja hänen pojastaan raiskaajaisänsä murhaaja – ainakin melkein.

Tosipaikan tullen, kasvotusten isänsä kanssa, pojasta ei olekaan tappajaksi. Hän häpeää tätä kyvyttömyyttään kostaa, eikä näe että kostamatta jättäminen on se mitä hänen raiskattu äitinsä kaikkein eniten haluaa: ”Emme saaneet kostoa… mutta me pelastuimme”. Tämän perimmäisen arvon äiti oli välittänyt pojalleen tiedostamattaan.

Adriana Mater kuulostaa siltä kuin se tapahtuisi Adrianmeren seudulla, mutta moinen väkivallan vyyhti ei toki ole Balkanin alueen yksinoikeus. Myös Maaloufin tarjoama ratkaisukeino on yleismaailmallinen: panostakaamme lasten kasvatukseen. Kasvatus kotona ja kouluissa voi tuottaa monikulttuuriseen yhteiskuntaan myös rauhanomaisen rinnakkaiselon perinteen. Lisäksi Maalouf haluaisi enemmän naisia korkeaan valta-asemaan, eikä pelkästään nykyisessä kotimaassaan Ranskassa.

Maalouf on nähnyt kulttuuriset konfliktit moneen kertaan. ”Se että ihmiset pannaan väkisin asumaan yhdessä ei riitä. Ihmiset on saatava haluamaan tutustua toisiinsa.”

Miten kulttuurienvälistä tutustumista voitaisiin edistää? Khayamin runoilta vei kahdeksan vuosisataa kulkeutua Persiasta länsimaihin, ja Maaloufin Samarkand suomennettiin vasta kaksikymmentä vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Olisiko nykyajan tekniikasta, nopeista tietoverkoista apua?

”Verkoissa kulkeva informaatio asettaa meidät vieretysten, mutta ei saa meitä tuntemaan toisiamme”, Maalouf analysoi. ”Jotakin tarvitaan vielä kompensoimaan sitä, että emme kohtaa kasvokkain. Vieraiden kielten opiskeleminen voisi olla se virtuaaliväylä, joka toisi kaivattua ymmärrystä ja laatua kulttuurienvälisiin suhteisiin.”

Maaloufin mielestä jokaisen ihmisen olisi hyvä opiskella ainakin kolmea kieltä jo kouluiästä alkaen: omaa äidinkieltä, jotakin kansainvälisen viestinnän kieltä – esimerkiksi englantia – ja lisäksi jotakin vapaavalintaista vierasta kieltä. Maalouf tuntee kielitaidon edut hyvin. Hänen henkilökohtaiseen kielivalikoimaansa kuuluvat muun muassa arabia, ranska ja englanti.

Sama ajatus kolmesta kielestä sisältyy myös niihin kulttuurienvälisen vuoropuhelun tavoitteisiin, joita Maaloufin johtama kulttuurivaikuttajien ryhmä ehdotti Euroopan komissiolle viime vuonna. Kieli-ihanteen yhtenä johtoajatuksena on, että kahdenvälinen toiminta Euroopassa ei olisi koskaan riippuvainen kolmannen osapuolen kielestä. Kielitaidosta tulisi samalla yhä arvokkaampi osa yksilön ammatillista kompetenssia, ja vähemmistökielten katoamisesta tulisi vähemmän todennäköistä.

Maalouf pitää Euroopan unionia suurena saavutuksena. ”Oli kai väistämätöntä, että sitä alettiin rakentaa talouden, politiikan ja lainsäädännön varaan, mutta tarvittaisiin myös jotakin mikä tuo hankkeelle sielun. Kulttuuri on se sielun lähde, ja kieli puolestaan on kulttuuri-identiteetin välttämätön rakenneosa. Itsekkään ja uskonnollisesti värittyneen tribaaliajattelun yli on päästävä samalla kun kulttuurille annetaan keskeinen rooli maailman jälleenrakentamisessa.”

”Kulttuurisesti monimuotoinen Euroopan unioni on projekti, jonka esitämme maailmalle”, Maalouf muotoilee.

Amin Maalouf: Samarkand. Gummerus 2009. 361 sivua. Ranskankielisestä alkuteoksesta Samarcande (1988) suomentanut Annikki Suni. Omar Khayamin runojen suomennos: Jaakko Hämeen-Anttila.