Arabianrannan Mediakeskuksen opiskelijaruokalaan taittuu viisto valo korkeista ikkunoista. Nya Rampenin Elmer Bäck ja Rasmus Slätis ovat pukeutuneet teepaitoihin ja norjalaisvillapaitoihin. He puhuvat kiihkeällä tahdilla, toistuvasti toistensa yli jatkaen lauseita ja kehitellen ideoita. Kahvi ehtii jäähtyä ja he myöhästyvät harjoituksista, mutta toistaiseksi olemme vielä tarinan alussa.

Nya Rampen perustettiin 12 vuotta sitten. Ryhmään kuului Bäck, Slätis, Jakob Öhrman ja tuottaja Elin Westerlund.

”Me oltiin 17-vuotiaita ja harrastajaryhmä. Me päästiin kaikki samaan kouluun, samalle luokalle ja valmistuttiin neljä vuotta myöhemmin. Jo Teatterikorkeakoulussa heräsi ajatus, että me haluamme jatkaa tekemällä omia juttuja.”

Nya Rampen on koko elinikänsä toiminut kansainvälisessä miljöössä, lisäksi noin vuosi sitten ryhmä muutti Berliiniin elääkseen eurooppalaisessa taidekontekstissa. Läpimurto on jo lähellä: aikaisemmin syksyllä ryhmä voitti saksalaisen IMPULSE-festivaalin, joka oikeuttaa esityksiin kahdella maailman arvostetuimmista teatterifestivaaleista Berliinissä ja Wienissä.

”Berliini on vieläkin kokeellisen teatterin kannalta kiinnostava paikka olla. Se on halvempi ja suurempi kaupunki, ja lähempänä Eurooppaa. Siellä näytetään suurimmissa teattereissa kappaleita, jotka ei ikinä pääsisi suurille näyttämöille Suomessa. Yleisökin on erilaista – kaikki ovat taiteilijoita”, Elmer Bäck kertoo.

Berliini on jo kauan ollut kiinnostava koko eurooppalaisen teatterin näkökulmasta. Berliiniläinen teatteriohjaaja ja teoreetikko Hans-Thies Lehmann kirjoitti vuonna 1999 teoksen Draaman jälkeinen teatteri (Like Kustannus 2009), joka on ollut tärkeä suunnannäyttäjä modernille teatterille. Lehmann pyrki purkamaan sellaista käsitystä teatterista, että teatterin tarkoitus olisi ainoastaan elävöittää näytelmätekstiä lavalla. Postdramaattinen teatteri on pyrkinyt hylkäämään tarinan ja tekemään teatteria, joka voisi olla kiinnostavaa ilman juonta, joka vaatii katsojan herpaantumatonta huomiota. Postdramaattista teatteria on eri mittakaavoissa tehty laitosteattereiden ulkopuolella jo parikymmentä vuotta ja nuorimmat katsojat ovat ehkä kasvaneet sen rinnalla. Nya Rampen haluaa ryhmänä kysyä, mitä seuraa kaiken tämän jälkeen.

”Mitä tapahtuu dekonstruktion jälkeen? Täysin dokumentaarinen teatteri, sellainen kuin Rimini Protokoll, ei enää kaipaa edes näyttelijää. On palattava takaisin fiktioon, mutta se ei ole mitenkään yksinkertaista. Narratiivisuudessa ja sen suhteessa todellisuuteen on jotain hyvin kiinnostavaa”, Bäck aloittaa ja viittoo laajassa kaaressa. Slätis nojautuu lähemmäs pöytää.

”Siitä me lähdimme liikkeelle. Shakespeare on katarttista, hänen näytelmänsä ovat dramaattisesti täydellisiä ja niiden avulla me halusimme tutkia epädramaattisuutta.”

Lisäksi kyse on pyhästä, kokonaismerkityksen antamisesta elämälle ja omille teoilleen. Merkityskehyksen voi tarjota uskonto, mutta yhtä hyvin ideologia, työ tai teatteri.

”Asioilla täytyy olla tarkoitus. Jotta me jatkettaisiin teatterin parissa, meidän pitää kokoajan vakuuttaa itsellemme, että teatteri on tärkeää”, Bäck summaa.

Tarinoiden vaara on siinä, että ne yksinkertaistavat kaoottista maailmaa. Juonellisen näyttämödraaman salakari Nya Rampenin näkökulmasta on, että se tarjoaa mustavalkoisen opetustarinan, jolta odotetaan moraalista ja viihdyttävää näkökulmaa. Tarinallisuus on tekstin ongelma ja uusimmassa työssään Worship! ryhmä pyrkii väistämään tekstin ylivaltaa asettamalla samanaikaisesti lavalle kuusi kanonisoitua tragediaa ja niiden tärkeimmät hahmot, jotka luovat tunnistettavia kohtauksia puhumalla tiheässä tahdissa tunnettuja vuorosanoja.

Teos ei kuitenkaan nojaa puhuttuun kieleen vaan luo tungettelevilla kuvillaan toiminnallista kieltä, joka koettaa sysätä katsojan teoksen valmistamaan oivallukseen.

_______________

Nya Rampen osana Baltic Circle -festivaalia

Nya Rampenin teoksessa Worship! lavalla esitetään rinnakkain korkea ja matala, harras rakkaudellisuus ja rivo väkivalta, tositv-konseptien tunnustuksellinen lähikuva ja itseään haluttomasti satuttava matalaotsainen narri. Taitava ryhmä luo upealla äänimaailmalla ja tarkalla valosommittelulla huikeita näyttämökuvia, jotka ehtivät liikuttaa hetken, ennen kuin tunnelma tuodaan alas videopeliväkivallalla tai palaamalla päiväkirjahuoneeseen. Vaihdoissa kannatellut hartiat lasketaan alas, kävely muuttuu tarkoituksenmukaiseksi, reuhtominen tasaantuu hetkeksi. Taitteissa on jo läsnä tulevien nostojen valmistelu.

Lavalla tuntuu kulkevan läpi yli kaksituntisen spektaakkelin vastakohtien yhtäaikaisuus, jossa Romeon ja Julian herkät tunnelmoinnit voi saada vain rajaamalla näkökentästään kaiken epämukavuutta aiheuttavan. Narrin väkivaltainen kaatuilu ja paiskautuminen vanerilattiaan naurattaa puoliväliin saakka, jonka jälkeen enin osa yleisöstä ymmärtää, ettei ehkä haluakaan nähdä ihmisen polvisuojattua kipua. Katsomossa alkaa tuntua pahalta, tuntea pientä kuvotusta. Silti teoksella on vahva vetovoima, joka hetkittäin pohjaa katsojan epäuskoon.

Teos on voimakas puheenvuoro, jossa on suuria myyttisiä kuningaskuvia, nerokasta pukusuunnittelua, silmitöntä tuhlausta ja puhtaanvalkeita lavasteita. Kun lopun lähestyessä näyttämö alkaa peittyä vereen, eritteisiin ja sirpaleisiin, alan miettiä, ketkä kaiken siivoavat. Enkä tarkoita näyttämösalia vaan jaettua maailmaa.

Worship! Kantaesitys Helsingin mediakeskus Lumessa 16.11.2011. Muut esitykset 18. & 19.11. kello 20 & 20.11. kello 17.

_______________