Kokenut Werner Herzog otti liian kovan haasteen ryhdyttyään tekemään elokuvaa Abel Ferraran vuonna 1992 tekemän mestarillisen indie-elokuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkuperäistä pahispoliisia esitti järkyttävällä intensiteetillä Harvey Keitel. Elokuvan maailma oli julman rujo ja pessimistinen. Keskushenkilön raja oikeuden ja vääryyden välillä hämärtyy lopullisesti samalla kun erilaiset inhimilliset heikkoudet ja addiktiot saavat hänessä valtaa.

Ferraran langennut poliisi toimi myös tunnistettavana metaforana koko 90-luvun alun kyyniselle yhteiskunnalliselle ilmapiirille.

Herzog taas on valinnut oman elokuvansa tähdeksi urallaan sivuluisuun joutuneen poliisielokuvien konkarin, Nicholas Cagen. Tämä yrittää täyttää jo lähtökohtaisesti monta numeroa liian suuret saappaat sananmukaisesti hartiavoimin.

Elokuvan teksti ei kuinkaan tukeudu tähän aikaan samalla tavalla kuin 17 vuotta sitten. New Orleansin tulvakatastrofin vertauskuvallinen ympäristö ei riitä uuden ajan lähtökohdaksi.

Omintakeisinta Herzogin ilmaisussa ovat muutamat puolisurrealistiset kohtaukset, joissa pelehditään liskoilla ja alligaattorilla tai kun kuolleen gangsterin sielu päästetään säksättämään rap-tanssijan elkein. Ehkä koko elokuvan olisi muutenkin kannattanut antaa tanssia villimmin alkuperäisen elokuvan lohduttomuuden haudalla?

Ferraran ja Keitelin pikku budjetin Paha poliisi kasvoi omista lähtökohdistaan myös ajattomaksi shakespearelaiseksi tragediaksi ja valtapelien kudelmaksi. Herzog ja Cage taas saavat suuremmilla resursseillaan aikaan vain kuvan pinnallisesta elämänsutenööristä, joka käy omaa säälittävää selviämispeliään maailmassa, jonka osat katsoja tunnistaa ennemmin poliisielokuvien puhkikuluneista kuvastoista kuin omasta ympäröivästä todellisuudestaan.

Mutta oman aikansa ajankuva ehkä tämäkin.

Werner Herzog: Paha poliisi – määräsatama New Orleans. Elokuvateattereissa. Kolme tähteä.