Aarre Merikannon säveltämä Juha-ooppera perustuu Juhani Ahon romaaniin Juha, jonka libretoksi kirjoitti oopperatähti Aino Ackté joskus ennen kansalaissotaa 1910-luvulla.

Juha kertoo surkean tarinan miehestä, jota oma vaimo haukkuu jo heti oopperan alkuhetkillä vääräsääreksi ja vammaiseksi. Juha on karua perussuomalaista menoa ja samalla yksi parhaita käsikirjoituksia, joita suomalaisesta hengenelämästä löytyy. Perushämäläisiltä kuulostavat elämän latistukset ovat uskomattoman herkullisia ja saavat Aki Kaurismäen näyttämään aloittelijalta.

Vaikka Juhassa kerrotaan, kuinka ulkomaalaiset vievät naisemme, Juha ei ole hommalaisten muukalaisvihaan perustuva kuvaus siitä, kun ulkomainen käkkäräpartainen mies ryöstää suomalaisen naisen.

Ei, eikä se muukalainen edes pakota naista mukaansa. Juha on suomalainen Oidipus-tarina, jossa isää ei tapeta mutta äitiä rakastetaan. Juha rakastaa äitiään tosiasiassa niin paljon, että antaa tämän tuhota parisuhteensa. Tässä tragedian lähtökohta.

Aikoinaan Sofokleen Oidipus-tragediassa piti ratkaista ongelma, mikä on se joka kulkee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella jalalla. Oidipus tiesi vastauksen: ihminen. Juha sen sijaan ei tajua missään vaiheessa tragediaansa, sitä missä se ongelma on: Juhan itsensä käytöksessä.

Juha yrittää olla ”hyvä ja ystävällinen”, hän jopa estää sen, että hänen kilpakosijansa Shemeikka ryöstettäisiin ja mukiloitaisiin, ja kaikenkukkuraksi Juha ostaa vaimolleen Shemeikalta huivin ja korun, mutta Juha on herännyt tilanteeseen liian myöhään.

Ja roolituksenkin tasolla Juha joutuu sivuosaan, päähenkilöksi nousee Marja, Juhaa karkaava vaimo.

Juha kertoo tutun tarinan, jossa mies ei saa kosketusta vaimoonsa, tarinan, jossa mies elää perussuomalaista idylliä, jossa luterilaisuus ja luulo siitä, että pelkkä rehellisyys ja koreilemattomuus ovat ainoat hyveet ja takaavat onnellisen elämän. Kaikki me tiedämme, että rehellisyydellä ja koreilemattomuudella on paikkansakin, mitä tulee vaikka talouden hoitoon, mutta ne eivät ole koko totuus elämästä, eivät edes Suomessa.

Jos ajatellaan, että elämässä pelkkä homman hoitaminen ja töiden tekeminen riittäisi ja palkittaisiin, se että ihmisen ei tarvitsisi olla parhain päin, leikkiä, kilvoitella, helliä, rakastaa, nauttia – puhumattakaan muusta – niin ollaan hakoteillä. Homma menee vielä kehnommaksi, jos parisuhdetta arvioi jatkuvasti anoppi, joka vihaa miniäänsä ja yrittää todistaa, että miniä on vienyt hänen poikansa. Ja mies käyttäytyy kuin pikkupoika suhteessa sekä vaimoonsa että äitiinsä.

Jos tämä on lähtökohta, niin saattaapi olla, että parisuhde alkaa kyllästyttää ja muutos alkaa leijua ilmassa.

Oopperassa muutoksen aikaansaaja Shemeikka, joka on Juhan vastakohta, lipevä naistenviettelijä, jolla on haaremi kotonansa Karjalassa Venäjällä. Shemeikka hankkii joka kesäksi uuden naisen, hän todistaa jokaisella solullaan, kauppamiehen otteellaan, että turpeeseen juurtunut perussuomalainen ei ole Marjalle oikea ja riittävä vaihtoehto. Mutta Shemeikka puhuu toisin kuin Juha, joka vaikenee kaikilla kielillä.

Ja muistakaamme nyt, kun puhumme perussuomalaisista emme puhu suinkaan puolueesta vaan Juhani Ahon luomasta perussuomalaisesta kertomuksesta. Tässä perussuomalaisessa kuvastossa on myös monta asiaa pielessä, kuten me suomalaiset sen hyvin tiedämme. Me tiedämme, että jokainen maalla asuva ihminen ei ole tämä karikatyyrinen perussuomalainen, mutta samalla me voimme sanoa, että tässä perussuomalaisessa kuviossa on jotakin totta, tuttua ja kieroutunutta. Miehen päässä tapahtumia ohjaava äiti estää kaiken inhimillisen lämmön suuntautumisen miehen omassa rakkauselämässä, kuten Juhan tarina osoittaa.

Näyttämöllepano ja lavastus ovat todella onnistuneet puhumattakaan valaistuksesta tai koreografiasta – mitä tragedia olisikaan ilman tanssikohtausta ja fallosta kantavia pukkeja?

Päänäyttömänä toimiva 1970-lukuinen huoltamo muistuttaa hieman Cherbourgin sateenvarjo -elokuvan loppukohtausta. Toinen maailma on upotettu juppimaiseen hiihtomajaan ja kolmas venäläiseen bordelliin. Vaikka alkuperäisen libreton sanat kertovat eri tarinaa, se ei haittaa vaan pikemminkin syventää oopperaa.

Yhdistelmä toimii ja Merikannon sävellys on kiinnostavaa, mutta musiikillisesti tai pikemminkin laulullisesti sävellys ei kohoa italialaisen kauniin laulun tasolle, vaikka ei tämä ooppera missään vaiheessa oikeastaan väsytä. Laulajista Camilla Nylund ja Jyrki Anttila tekevät hienoa työtä.

Oopperan ohjauksellinen loppuratkaisu kääntyy hieman latteaksi moraliteetiksi, mutta ei sekään onnistu tuhoamaan kokonaisuutta. Puhukaa niistä tunteista!

Juha Suomen kansallisoopperassa 16., 21., 27., 29. & 31. joulukuuta kello 19. Teosesittely 16. joulukuuta kello 18.15.