”Mitä järkeä on mennä katsomaan näytelmää, kun tiedät jo, mitä siinä tapahtuu?” kysyy toimittajaystäväni puoliso provosoivasti. Ystäväni on lukenut Pirkko Saision uuden Homo! -näytelmän, jonka ensi-ilta on Suomen Kansallisteatterissa 21.9.2011. Edellä esitettyyn kysymykseen on tietysti helppo keksiä monia päteviä vastauksia, mutta silti se kertoo jotakin lukijan ja näytelmätekstin välisestä, kompleksisestakin suhteesta.

Homo!-näytelmä on ilmestynyt kirjana hyvissä ajoin ennen ensi-iltaa. Kansallisteatterin lippuluukulta kerrotaan, että näin toimitaan nykyään kaikkien kotimaisten uutuusnäytelmien kanssa. Toimintapa on silti Kansallisteatterissakin vielä uusi ja lienee ainoa laatuaan Suomessa. Esimerkiksi vielä vuonna 2007 Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Sofi Oksasen Puhdistus-näytelmä julkaistiin WSOY:n toimesta. Sittemmin näytelmien julkaisusta on vastannut teatteri itse.

Näytelmän asemaa sinänsä kirjallisuudenlajina kuvaa hyvin juuri mainittu Oksasen Puhdistus. Puhdistus oli ensin näytelmä, joka herätti huomiota, menestyi ja julkaistiin kirjanakin. Silti vasta romaaniversio Finlandia-palkintoineen räjäytti todellisen potin.

Romaanimuoto teki Puhdistuksesta merkittävämmän. Ennen kaikkea se teki siitä oikeaa kirjallisuutta. Näytelmän menestystä mitataan tietysti ensisijaisesti esityksen katsojalukujen eikä lukijoiden määrällä. Esitettäväksihän näytelmä on tarkoitettu. Siitä huolimatta Puhdistuksen voittokulusta voi johtaa sellaisen ajatuksen, että romaanikirjallisuus on merkittävämpää taidetta kuin teatteri.

Ainakin romaanilla on usein paremmat mahdollisuudet tavoittaa määrällisesti ja maantieteellisesti laajempi yleisö.

Kirjallisuudenlajien välistä hierarkiaa voi tarkastella vaikkapa vierailemalla kirjastossa. Romaaneja julkaistaan ja luetaan moninkertaisesti verrattuna muuhun kaunokirjallisuuteen, esimerkiksi lyriikkaan tai draamaan. Jopa usein marginaalisena tai vaikeana, pienten piirien kirjallisuudenlajina pidetty runous pesee tässä vertailussa näytelmän.

Lyriikkaosasto missä tahansa kirjastossa on suurempi kuin näytelmähylly, josta löytyy varmuudella vain Shakespearea. Muutenkin julkaistut tai saatavilla olevat näytelmät ovat enimmäkseen klassikoita, juuri niitä joiden tapahtumat lukija/katsoja usein tietää jo etukäteen.

Klassikkonäytelmien julkaiseminen tuottaa tietysti historiallisia dokumentteja ajalta, jolloin ei ollut olemassa videotallenteita. Shakespearen lisäksi tarjolla on usein esimerkiksi antiikin draamoja, Tšehovia tai Niskavuori-sarjaa.

Moderneista suomalaisista näytelmistä kirjaksi asti päätyvät usein samojen, muistakin yhteyksistä tuttujen kirjailijoiden teokset. Esimerkiksi Pirkko Saision näytelmätuotantoa on julkaistu systemaattisesti jo pitkään. Sofi Oksasen tapauksesta voi todeta, että ainakin tästä lähtien hänen kaikki näytelmänsä julkaistaan, jos hän sellaisia päättää kirjoittaa. Uusista ulkomaisista näytelmistä suomennetaan ja esitetään Suomessa harvoja, kirjaksi pääsevät vain laajaa mediahuomiota herättäneet poikkeustapaukset, kuten Eva Enslerin Vaginamonologit (ilmestynyt suomeksi 2001).

Itse vierastan ajatusta siitä, että näytelmä olisi kirjallisuutena vain jonkinlainen jäänne esityksestä tai muuten sille alisteinen. Käsissäni oleva Homo!-näytelmä ei ole vain ohjekirja esitystä varten, siitäkin huolimatta että kirjailija on tässä tapauksessa myös tulevan näyttämötulkinnan ohjaaja. Mielestäni tekstin suhde näytelmään ei ole verrattavissa esimerkiksi nuottikirjoituksen ja musiikin suhteeseen. Musiikki on kirjallisuutta abstraktimpi taidemuoto.

Luen Saision Homo!-näytelmää siinä missä mitä tahansa muuta kaunokirjallisuutta: näyttämötoteutuksesta riippumatta voin ajatella kyseessä olevan itsenäisen teoksen, jota lukiessani voin kokea esteettisen elämyksen. Lukukokemusten lisäksi näytelmän julkaiseminen tai ainakin käsikirjoituksen saatavuus mahdollistaa myös toisenlaiset näyttämötulkinnat.

Uusien suomalaisten näytelmien elinkaari on tosin usein kovin lyhyt. Tämän luulisi vielä korostuvan Homo!-näytelmän kaltaisen, hyvinkin ajankohtaisen teoksen kohdalla.

Homo! on niin nimensä kuin sisältönsä puolesta provosoiva. Näytelmä on häpeilemättömän kantaaottava. Tämä on ehkä pieni yllätys, sillä Saisio on muuten viime vuosina kirjallisessa tuotannossaan ottanut selvää etäisyyttä taistolaismenneisyyteensä. Julkiseen keskusteluun Saisio on toki osallistunut näkyvästi.

Kansallisteatterin mainoslehtisessä Saisio kertoo, että tarkoituksena oli kirjoittaa ”yksilötasolla Suomen homohistoriaa homoseksuaalisuuden rikos- ja sittemmin sairausluokituksen poistamisesta rekisteröitymisoikeuteen saakka”. Homo! liikkuu kuitenkin omassa erityisessä maailmassaan, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat varsin villisti. Saisio luonnehtii esityksen tyylilajia anarkistiseksi. Näytelmän keskiössä on koti-isä Veijo Teräs, joka käy psykiatrilla selvittelemässä pakkomielteitään. Hänen vaimonsa on fundamentalistikristitty, kansanedustaja Hellevi. Hellevi on näkemyksissään järkähtämätön, vaikkakin hänet haastaa yhä uudelleen hänen oma omatuntonsa, joka on näytelmässä erillinen henkilöhahmo. Perheeseen kuuluu myös tytär Rebekka sekä kadulta löytynyt aupair Moritz. Tarinassa seikkailee myös joukko historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä, Tom of Finlandista Hitleriin ja apostoli Paavaliin.

Teos on yksi kannanotto lisää viimeaikaisiin keskusteluihin homoseksuaalisuudesta, uskonnosta, lainsäädännöstä ja ihmisoikeuksista. Pirkko Saisio on myöntänyt kirjoittaneensa tekstiä viime syksynä juuri TV2:n suuren homokeskustelun aikoihin. Kellekään ei luulisi jäävän epäselväksi, että Hellevin roolihahmon esikuvana on nykyinen sisäministeri Päivi Räsänen.

Homovastaisuutta ei kuitenkaan käsitellä vain yhteydessä fundamentalistikristittyihin, vaan esille tulevat myös natsi-Saksa, Stalinin sosialismi sekä Koraani, joka ei tunne homoutta lainkaan. Muslimi ei siis voi olla homo. Muutenkin näytelmän näkökulma on varsin monipuolinen: näytelmän homot eivät välttämättä edes halua sopeutua ja tulla hyväksytyiksi nyky-yhteiskunnassa.

Kirjan ensimmäisiltä sivuilta paljastuu, että Homo! on musiikkinäytelmä. Musiikin on säveltänyt Jussi Tuurna. Kansallisteatterin lehdessä Pirkko Saisio luonnehtii teosta myös ”outojen oopperaksi” ja kertoo sen olevan läpisävelletty. Tämä on erityisen kiinnostavaa siksi, että musiikki ei kirjan sivuilla soi.

Musiikki tulee epäilemättä vahvasti kuljettamaan tarinaa esityksessä, ja voi olla, että vuorosanoista huomattava osa lauletaan. Tätä on lukukokemuksen perusteella vaikea kuvitella tai edes uskoa, niin hyvin teksti toimii ilmankin musiikkia poislukien ehkä irrallisemmat laulunumerot. Ei tulisi ainakaan mieleen nimittää kirjaa libretoksi.

Vaikka tämän artikkelin aloittava kysymys on hieman naiivi ja kenties osin huumorimielessäkin esitetty, paljastaa se kuitenkin tietyn tosiseikan. Draamakirjallisuudella ei ole olemassa varsinaista omaa lukemiskulttuuria. Näytelmätekstin ja elävän esityksen ajatellaan ehkä sulkevan toisensa pois. Edellisen nähdään olevan vain jälkimmäisen esiaste. Jättääkö näytelmäteksti liikaa mielikuvituksen varaan, kun lukijat ovat tottuneet romaanikirjallisuuden runsaaseen kuvailuun?

Elävän teatterin ja näytelmätekstin erottaminen omiksi taiteenlajeikseen voi olla hankalaa jopa asiaan vihkiytyneille. Istuin joitakin vuosia sitten teatterin ja draaman tutkimuksen seminaarissa Tampereen yliopistossa. Muistan, kuinka yhdellä jo graduvaiheeseen ehtineellä opiskelijalla kesti aikansa ymmärtää, että hän on todellakin tutkimassa erästä klassikkonäytelmää vain tekstinä, ei mitään todellista tai kuviteltua esitystä.

Minäkin olen nyt lukenut Pirkko Saision Homo!-näytelmän ja luulen tietäväni, mitä siinä tapahtuu, mutta millaista teatteria se tulee olemaan? Siitä en voi vielä tietää paljonkaan. Aina voi silti arvailla. Ehkä Cherbourgin sateenvarjot kohtaa Angels in American niin, että esitys onnistuu silti olemaan jopa hauska?