Teksti Pertti Laesmaa
Miles Davis ja John Coltrane kiersivät Eurooppaa keväällä melkein puoli vuosisataa sitten. Miksi Pariisissa buuattiin? Ja mitä Miles tunsi Tranea kohtaan? Pertti Laesmaa tutkii rippikeväänsä suurta kiertuetta.
New York Timesissa oli vuonna 1970 juttu Miles Davisin loisteliaasta asunnosta. Jutun mukaan Milesin olohuoneessa oli ainoastaan yksi valokuva, värikuva mietteliäästä John Coltranesta niiltä ajoilta, jolloin hän soitti Davisin yhtyeessä.
Miles Davis otti John Coltranen yhtyeeseensä vuonna 1955. Muusikkojen yhteistyötä kesti kevääseen 1960. Maaliskuun 20 ja 21 päivinä 1961 Trane oli vielä kerran levyttämässä Milesin yhtyeen kanssa kappaleita Someday My Prince Will Come ja Teo.
Duke Ellington tunnettiin työparinsa Billy Strayhornin kanssa siitä, että he toimivat kuin samoilla aivoilla. Kun he esimerkiksi palasivat keskeneräisen sävellystyönsä pariin, kummallakin oli tismalleen samat jatkoideat.
Miles ja Trane eivät ajatelleet samoin. He olivat varsin erilaisia ihmisiä, jotka vielä soittivatkin erilailla – välillä suorastaan ristiriitaisesti. Ehkä se olikin juuri tuo erilaisuus, mikä yhdisti heitä.
Miles ei ollut sellainen soitinvirtuoosi kuin Dizzy Gillespie. Tranen pystyessä vaikka minkälaiseen virtuoositeettiin Miles saattoi keskittyä rauhassa siihen, minkä hän parhaiten osasi, kauniiseen ja sielukkaaseen fraseeraukseen. Vastaavasti Trane saattoi yhtyeessä kehitellä omaa soittotyyliään ja musiikillisia näkemyksiään. Vielä Tukholman konserttien väliajalla 22.3.1960 annetussa radiohaastattelussa Trane sanoi parhaana puolena Milesin kanssa työskentelyssä olleen sen, että hän on saanut olla ”vapaa”.
Kun Milesia pyydettiin Norman Granzin maalis- ja huhtikuussa 1960 Eurooppaan järjestämälle JATP:n (Jazz At The Philharmonic) pakettikiertueelle, hänen yhtyeessään olivat vain pianisti Wynton Kelly, basisti Paul Chambers ja rumpali Jimmy Cobb. Miles pyysi Tranea mukaan. Trane oli haluton lähtemään. Miles käytti neuvottelutaktiikkaa ”tämä kerta vielä”. Lopulta Trane suostui.
Matka oli Milesin neljäs soittomatka Eurooppaan, Tranen ensimmäinen.
Jimmy Cobb kertoi Tranesta: ”Hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin foninsa, lentokassinsa ja pesuvehkeensä. Hän istui vieressäni bussissa ja näytti siltä kuin saattaisi häipyä millä hetkellä hyvänsä.”
Euroopan kiertue sujui seuraavan ohjelman mukaan:
21. maaliskuuta aloitettiin Pariisista. Sen jälkeen kaksi konserttia Tukholmassa, sieltä jo 24. maaliskuuta Kööpenhaminaan. Seuraavaksi pari viikkoa päivittäisiä esiintymisiä Länsi-Saksassa, Italiassa, Sveitsissä, Itävallassa. Sieltä Hollantiin. 9. huhtikuuta minä pääsin ripille Helsingissä ja Miles ja Trane esiintyivät Amsterdamissa. Kiertue päättyi sen jälkeen Stuttgartiin.
Heti ensimmäisessä konsertissa Pariisissa tapahtui jotain yllättävää, kun ensimmäistä kappaletta (All Of You) oli kestänyt vasta yhdeksisen minuuttia. Kesken Tranen soolon yleisöstä kuului vihellyksiä. Trane jatkoi soolonsa häkeltymättä loppuun ja sai raikuvat suosionosoitukset. Mitä siinä nyt oikein tapahtui?
Aikaisemmin yhtyeen sisällä oli ollut puhetta Tranen soolojen pituudesta. Miles oli pitkien soolojen vuoksi sättinyt Tranea. Tranen selitykset, ettei ole mielenkiintoisuuden vuoksi osannut lopettaa sooloa aikaisemmin, eivät olleet kelvanneet Milesille. Miles oli kehottanut moisissa tapauksissa ottamaan vain pillin kylmästi pois suusta.
Nyt ei ollut kysymys soolon pituudesta vaan siitä, että Trane ei soittanut siten kuin olimme tottuneet hänen soittavan Milesin levyillä. Närästystä herättivät joissakin kuulijoissa Tranen jo jonkin aikaa käyttämät niin sanotut ääniviipaleet, sheets of sound, joista sittemmin tuli Tranen tavaramerkki. Hänen luomassaan saumattomassa musiikkikudoksessa, joka syntyi raivokkaan nopeista sointujen vastakkainasettelusta oli mukana myös afrikkalaisia, arabialaisia ja itämaisia elementtejä. Toisaalta monet kuulijat tulivat vartavasten kiertueen konsertteihin vain saadakseen kuulla Tranen ”uutta” soittoa.
Ian Carrin teoksen Miles Davis -muusikon elämä (Like 2002) mukaan ”Huhuttiin, että Saksassa eräässä suuressa konsertissa yleisö olisi buuannut Coltranelle ja Miles olisi suuttuneena lopettanut soittamisen ja vienyt yhtyeensä lavalta.”
Pariisin konsertista alkoi myös sittemmin muihinkin maihin siirtyvä lehtikirjoittelu Milesin lavakäyttäytymisestä. Yhdysvalloissa tästä oli käyty polemiikkia jo aikaisemmin, mutta Euroopan suuret konsertit toivat käyttäytymisen kärjistyneesti esille. Oliko Miles ylimielinen ja epäkohtelias yleisölle?
Miles ei koskaan hymyillyt. Hän ei esitellyt yhtyettään eikä kuuluttanut kappaleiden nimiä. Ei kiittänyt saamistaan aplodeista. Hän saattoi olla yleisöönsä selin ja jopa soittaa osin soolojaankin niin. Toisten soolojen aikana hän saattoi kävellä taustalle tai täysin pois koko esiintymislavalta.
Miles ei itse nähnyt mitään ihmeellistä käytöksessään. Hänen mielestään pyrkimyksenä oli esittää yleisölle parasta mahdollista musiikkia. Ei kai tarkoituksena ollut näytellä itseään. Miksi siis keimailla yleisölle toisten soittajien pitkien soolojen aikana. Eihän tässä mitään malleja tai tanssijoita olla!
Monelle tämän päivän konserttikävijälle Milesin selitykset ja asenne tuntuvat täysin käsittämättömiltä. Lavaesiintyjät kun nykyään flirttailevat yleisöään. Esittävät suoranaisia soidinmenoja sille. Aikuiset miehet suipistavat huuliaan kuin 1950-luvun pin-up -tytöt (YÄK!).
Klassista ja jazzmusiikkia kuuntelevassa väessä ymmärretään ehkä paremmin Milesin näkemyksiä.
Itse kiertueen musiikkipuolesta voidaan tehdä seuraavia havaintoja.
Kiertueella Kind of Bluen kappaleet soitettiin jatkuvasti nopeammalla tempolla kuin levyllä.
Milesin soitto oli erittäin keskittynyttä ja huolellista. Myös mielikuvituksellista. Hän käytti paljon pitkiä ja korkeita ääniä. Sellainen on trumpetin soitossa jo fyysisestikin raskasta. Harmonsordiinon käyttö oli runsasta. Miles ei puhunut vaan näytti kautta linjan miten trumpettia soitetaan kybällä. Slarveja esiintymisiä ei ollut.
Tranen soolot alkoivat pitkillä ja rauhallisilla soinneilla. Sitten seurasi sheets of sound. En allekirjoita väitettä, että Trane olisi soittanut mitä sattui. Trane oli liian nerokas ja kunnianhimoinen muusikko sellaiseen. Kun kuuntelee kunnolla sooloja, voi havaita, että ne ovat täysin loogisia kokonaisuuksia. Pitääkö niistä vai ei onkin jo sitten makuasia.
Rytmisektio oli loistava! Varmasti paras mitä tuohon aikaan saattoi löytää. (Vastaavaa löytyi kolmen vuoden kuluttua -sekin Milesin ryhmä: Herbie Hancock, Ron Carter ja Tony Williams.) Paljo yhdessä soittaminen oli hitsannut sen yhteen. Sektio piti pakan kasassa ja antoi Milesin ja Tranen sooloille ravitsevan kasvupohjan.
Wynton Kelly näytti parastaan muun muassa On Green Dolphin Streeteissa. Paul Chambers säväytti jousisoitollaan ja Jimmy Cobb pysyi napakkana ja topakkana koko kiertueen ajan.
Stutgartin viimeisen esiintymisen jälkeen yhtye palasi Yhdysvaltoihin ja veti vielä jonkusen keikan Philadelphiassa. Viimeisenä iltana Miles oli ollut paikalla olleiden mukaan murtumaisillaan ja purskahtamaisillaan itkuun. Hän oli tarttunut jopa mikrofoniin ja kertonut yleisölle Tranen lähtemisestä.
Jimmy Cobb: ”Hän ei koskaan puhu kenellekään mistään, joten hän tunsi varmasti jotain Coltranea kohtaan.”
Düsseldorfissa esiinnyttiin ilman Miles Davisia.
Levytyksiä Euroopan-kiertueelta
Miles Davis En Concert Avec Europe1, 4 CD (Trema 1994). Pariisin konsertti. Lisäksi 11.10.60 kaksi konserttia Pariisissa, joissa Tranen sijaan soittaa Sonny Stitt. Hyvä mahdollisuus vertailla eroja yhden soittajan muuttuessa.
Miles Davis with John Coltrane and Sonny Stitt in Stockholm 1960 Complete, 4CD (Dragon 1992). Molemmat Tukholman konsertit. Tranen haastattelu. Lisäksi 13.10.1960 kaksi konserttia Tukholmassa, joissa samaten Tranen sijaan soittaa Sonny Stitt. Vaikka en lähde arvioimaan tai vertailemaan näitä tallenteita, mojautan tälle boksille viisi tähteä. Ihan jo pelkästään senkin vuoksi, että se on ollut minulle tärkeä.
Miles Davis Quintet with John Coltrane in Copenhagen 1960 (Gambit Records 2005). Bonuksena yksi kappale 27.7.1963, Juan-les-Pins, Ranska.
John Coltrane Quintet: The 1961 Helsinki Concert (Gambit Records 2007). Levyn bonuksena Düsseldorfin konsertti.
Miles Davis Quintet with John Coltrane: Live in Zürich (Cambit Records 2005). All Bluesissa Milesilla näppärä ja oivaltava siirtymä Straussin Wienerwaldin tarinoihin. (Samanlainen oli sittemmin myös Tukhomassa 13.10. 1960 So Whatissa.) Bonuksena 17.5.58, Café Bohemia, New York.
Miles Davis Quintet: Live In Den Haag (Lone Hill Jazz 2005). Kysymyksessä Kurhausin konsertti. Melkoinen soolo Tranella muutenkin erikoisessa Around Midnightissa. Bonuksena So What 02. huhtikuuta 1959, kappaleen äänityspäivä Kind of Bluessa! Studio 61-TV-ohjelmasta, New York. Kaksi kappaletta 17.11. 1955 The Tonight Show -TV-ohjelmasta, New York. Kaksi kappaletta 8.12. 1956, Blue Note Club, Philadelphia.