Kathrin von Ow puuhaa valoisassa keittiössä, josta avautuu näkymä pienelle ruohottuneelle sisäpihalle ja naapureiden takapihoille. Hän on taidevalokuvauksen jatko-opiskelija Leipzigin taideakatemiassa.

Espressokeitin laskee höyryn ja suhinan saattelemana mustaa kahvia erikokoisiin ja värisiin kuppeihin. Itse saan eteeni pienen DDR-tyyliin koristellun kupin, joka muistuttaa erehdyttävästi Arabian designia.

”Haluat varmaan jäädä vierashuoneeseemme yöksi”, hän kysyy. Vastaan myöntävästi. ”Sitten sinun täytyy auttaa kantamaan patja varaston puolelta.”

Viereiseen asuntoon kuljetaan koristeellisen rappukäytävän kautta. ”Tämä on meidän varastoasunto”, Kathrin sanoo.

Kaksi asuntoa opiskelijalla?

”Tiedän, mitä ajattelet. Olin itsekin ihmeissäni, kun muutin tänne Pariisista, jossa vuokrat ovat käsittämättömät. Mutta tällä kiinteistöllä ei ole varsinaisesti arvoa, eikä ennusteiden mukaan tule olemaankaan.”

Yritän selittää Kathrinille, miten vaikeaa Suomessa on saada edullisesti mitään tilaa, varsinkaan jos on nuori ja taiteilija. Hän hymyilee ymmärtävästi. Kannamme patjan sisään.

Leipzigissä asutaan leveästi. Yli kahdeksansadan neliömetrin kerrostalossa asuu Kathrinin lisäksi yhteensä 10 ihmistä. Heistä suuri osa on taiteilijoita tai taideopiskelijoita. Työtilaa riittää, ja katutasossa, vilkkaan Lüznerstaßen varrella, on asukkaiden yhteinen projektitila: siellä on toisinaan talon väen taideteoksia esillä ja toisinaan siellä juhlitaan naapuruston asukkaiden kanssa.

Lütznerstaße 30:n talo ei ole uniikki tapaus. Taiteilijoiden ja taideopiskelijoiden asuttamia taloja on Plagwitzin kaupunginosassa useita.

Itä- ja Länsi-Saksan yhdistyttyä 1989 Leipzigistä, kuten monesta muustakin idän kaupungista, muutettiin länteen. Leipzigistä lähti parempaa leipää etsimään lähemmäs 200 000 asukasta. Tehtaita suljettiin ja kerrostaloja sekä kokonaisia kortteleita jäi tyhjäksi. Pääasiassa entisen Länsi-Saksan puolella toimineet kiinteistökauppiaat tajusivat tilanteensa tulleen ja ostivat tyhjille jääneitä taloja.

Alueen työttömyys kuitenkin syveni, eikä paluumuuttoa itään – Berliiniä lukuunottamatta – koskaan tapahtunut. Kiinteistötrokarit kokivat valtavia tappioita, joista käteen usein jäi vain kiinteistöveron ja yllpitokulujen rasittama tyhjä kerrostalo. Tänä vuonna tyhjillään olevia asuntoja arvioidaan olevan edelleen noin 40 000 kappaletta.

Vuonna 2004 kaupungin rakennusperinteestä huolestuneet aktivistit perustivat Leipzigin kaupungin osittain rahoittaman HausHalten-yhdistyksen, joka pyrkii löytämään tyhjiin ränsistyviin taloihin soveliaita asukkaita. Toiminta-ajatukseen kuuluu tarjota mahdollisuuksia elää vaihtoehtoisesti urbaanissa ympäristössä ilman tavallisten asuntomarkkinoiden asettamia rajoja, kuten vuokraa tai vuokraisännän vartioivaa katsetta. Kohderyhmänä ovat lähinnä taiteilijat sekä luovien alojen pienyrittäjät.

Yhdistys pyrkii jäljittämään tyhjien rakennusten omistajia ja neuvottelemaan heidän kanssaan viiden vuoden sopimuksen, jonka ajan talo on yhdistyksen valitsemien asukkaiden vapaassa käytössä. Asukkaat valitaan vapaamuotoisten tilankäyttösuunnitelmien perusteella. Etusijalla ovat taiteilijat, luovien alojen työläiset sekä vaihtoehtoiseen kulttuuriin kytkeytyvät pienyrittäjät.

HausHalten -projektiin osallistuvan kiinteistön omistaja on velvollinen tarvittaessa kunnostamaan rakennuksen katon ja järjestämään veden ja sähkön jakelun taloon; muu kunnostaminen on asukkaiden omalla vastuulla. Jos omistajan ja yhdistyksen välille syntyy yhteisymmärrys, entisestä tyhjästä talosta tulee uusi niin sanottu Wächterhaus, vartioitu talo.

Wächterhauseja on Leipzigissä 17 ja uusia sopimuksia uusien talojen saamiseksi neuvotellaan koko ajan.

Vuokrarahoja tällaisessa tapauksessa ei tarvitse liikutella. Asuminen on maksutonta ja jokainen on vapaa työskentelemään oman asuntonsa eteen sen verran kuin mihin omat elinstandardinsa asettaa. Tilanteesta hyötyvät molemmat osapuolet. Asukkaat saavat tarvitsemansa tilat ja omistaja hyötyy siitä, ettei rakennus pääse ainakaan pahempaan kuntoon.

Sopimuksen päätyttyä omistaja on jälleen oikeutettu päättämään, mitä kiinteistölle tapahtuu jatkossa. Useissa tapauksissa sopimuksen umpeutuessa taloa on tarjottu myytäväksi siinä parhaillaan asuville.

Kathrin kertoo oman talonsa omistajan ottaneen yhteyttä asukkaisiin ja ehdottanut 50 000 euron kauppaa. Kuulostaa kohtuulliselta: viisi tonnia henkilöltä. Usein kiinteistöjen omistajat suostuvat lähes minkälaiseen sopimukseen hyvänsä, kunhan aikaisemmin tappiollisesta omaisuudesta pääsee eroon ilman lisäkustannuksia.

Lütznestraße 30 on HausHalten -projektin pilottitalo. Viiden vuoden kokemuksen viisastuttamana talon yhteisistä asioista sovitaan kuukausittaisessa talonkokouksessa.

”Suuremmilta ongelmilta on vältytty. Tietysti ristiriitoja syntyy, kun on paljon suunnitelmia ja konkreettinen mahdollisuus toteuttaa niitä. Usein visionäärisimmät tyypit ovat niitä, joilta loppuu myös kärsivällisyys ensimmäisenä ja he lähtevät”, Kathrin kertoo.

Aluksi ongelmia oli myös naapureiden kanssa. ”Kaikki eivät ymmärrä, että jotkut puuhaavat oma-alotteisesti oman elintilansa eteen. Alussa rakennettiin ja remontoitiin yötä päivää. Välillä poliisit tulivat keskeyttämään työnteon ja usein se oli tarpeenkin”, Kathrin nauraa. ”Heidänkin tuntui olevan vaikea tajuta tätä kuviota: emme sopineet valmiiseen raamiin. Emme ole talonvaltaajia, vaan ihan laillisia asukkaita, vaikka emme maksakaan vuokraa.”

Helmikuussa 2010 päättyy Kathrinin talon omistajan ja HausHalten-yhdistyksen välinen sopimus. ”Haluamme jatkaa vuokralla tässä talossa. Paikkaan kiintyy eri tavalla, kun sen eteen on laittanut itsensä likoon. Emme kuitenkaan aio ostaa tätä taloa halvasta hinnasta huolimatta. Alhaalla kulkeva tie on meluisa ja takapihan liian pieni ja varjoisa. Paratiisi löytyy vielä jostain muualta.” Ja taas Kathrin hymyilee.