Bill Evans (1929-1980) levytti ensimmäisen oman levynsä syyskuussa 1956. Levyn nimi oli New Jazz Conceptions. Siinä on hänen säveltämänsä, vain vähän yli minuutin kestävä pianosooloesitys, Waltz for Debby. Mutta juuri se se on. Se on se kappale, joka tullaan aina yhdistämään tuohon ujoon ja ongelmaiseen mieheen.

Evans oli itseään kohtaan vaativa. Hänen seuraavaa levyään saatiin odottaa yli kaksi vuotta. Tuottaja Orrin Keepnewsin hätistelyihin hän totesi vain, ettei hänellä ollut mitään erityisen uutta sanottavaa. Everybody Digs Bill Evans äänitettiin joulukuussa 1958. Jokainen voi sitä kuunnellessaan havaita, että Evansille oli kertynyt asiaa.

Elämä alkoi tuntua elämisen arvoiselta, kun Evans sai rinnalleen basisti Scott LaFaron ja rumpali Paul Motianin. Evans tunsi, että nyt hänellä taas riittäisi sanottavaa.

Joulukuun 28. päivänä 1959 äänitettiin Portrait In Jazz ja 2. helmikuuta 1961 Explorations. Kesäkuun 25. päivänä 1961 trio esiintyi New Yorkin Village Vanguardissa. Levy-yhtiö Riverside oli päättänyt nauhoittaa kaikki trion viisi settiä.

Kymmenen päivää myöhemmin Scott LaFaro kuoli auto-onnettomuudessa.

LaFaron kuolema mursi Evansin. Seurasi entistä syvempi masennus ja aineiden käytön lisääntyminen. Musiikin tekeminen ei kiinnostanut.

Trion viimeisestä esiintymisestä tehtiin kaksi älppäriä, Sunday at the Village Vanguard ja Walz for Debby.

Vuonna 2005 Riverside julkaisi kolmen levyn boksin Village Vanguardista. Mukana ovat myös muusikoiden hiljaiset keskinäiset keskustelut kappaleiden välissä, yleisön hälinä (ihana nauru jollain naisella!), astioiden kolistelut ja lyhyt sähkökatkoskin. Minulle ja monelle muulle se on yksi elämän peruspilari, jonka paikka on hyllyssä Raamatun ja Tuntemattoman sotilaan välissä.

Mutta aika parantaa. Niin nytkin. Kolmen vuoden kuluttua kaikki tuntui jo paljon paremmalta.

Kesäkuussa 1964 Evans meni Ruotsiin levyttämään Monica Zetterlundin kanssa. (Selkäkipujensa vuoksi pyörätuolia käyttämään joutunut Zetterlund kuoli dramaattisesti kotiinsa huoneistopalossa Tukholmassa vuonna 2005).

Bill tunsi Monican entuudestaan. Hän oli myös kuullut tämän esittävän Waltz for Debbyn. Beppe Wolgers oli sanoittanut kappaleen nimellä Monicas Vals.

Debbyn olemus alkoi paljastua. Bill oli ollut iloisen yllättynyt siitä, että hänen ”pieni valssinsa” toimi myös lauluna.

Billin triossa bassoa soitti Chuck Israels ja rummuissa oli Larry Bunker. Vierailu Ruotsissa kesti kaksi viikkoa. Levytyspäivä oli juhannuksena.

Bill ja Monica viihtyivät toistensa seurassa, ja Bill oli ahkera vieras Monikan huvilalla Lidingössä. Taisivat olla rakastuneita.

Harjoituksissa otetussa valokuvassa Monican käsi on Billin otsalla. Se on kaunis ja lämmin kuva. Ja olihan Bill ihan kirjeessään sanonut rakastavansa Monicaa. Kun hän on niin sanonut, hän on myös rakastanut. Tällaisissa asioissa ei valehdella.

Enkel, vacker, öm / är min valsmelodi, / min valsfantasi / en sång i en dröm. / Sakta morgonljus / strömmar över vårt fönster / ritar ett mönster / på alla hus.

Just den da’, den vackra dag / jag lärde mej säga ”vi”, / kom den till världen / min valsmelodi.

Enkel, vacker, öm / och den påminner mej / om hundratals da’r / som jag varit med dej / både vinter och vår / och i höst och igår. / Våra dagar är bara för korta, / Plötsligen ringer min klocka, / upp med dej, klockkan är åtta.

Väldig, vänlig, stark, / kommer solen med dagen / den vackra staden badar i ljus. / Väldig, vänlig, stark / har du visat mej världen / för mej så är den / vacker och ljus.

På oss två väntar miljoner dagar / och här är vi / och världen sjunger / min valsmelodi.

Enkel, vacker, öm / valsen påminner mej / om hundratals da’r / som jag varit med dej / både vinter och vår, / och i höst och igår / och alla dagar som kommer. / Nu är det sommar i tusen år.

(Monicas vals). YouTubessa.

Aivan tuota samaa oli liikkeellä myös Helsingissä sinä kesänä. Rakastuttiin, ainakin ihastuttiin. Kukaan ei ollut kuollut tai rullatuolissa. Ei. Silloin elettiin väkevintä ja vahvinta aikaa koko elämässä.

Seuraavana keväänä odottivat ylioppilaskirjoitukset ja alkoi statuksen luominen.

Kymmenkunta vuotta myohemmin Evans levytti Tony Bennettin kanssa albumin The Tony Bennett/Bill Evans Album. Evans oli ohjeistanut Gene Leesia sanoituksen tekemisessä. Saimme tutustua aivan toiseen Debbyyn.

In her own sweet world / populated by dolls and clowns / and a prince and a big purple bear.

Lives my favorite girl, / unaware of the worried frowns / that we weary grown-ups all wear.

In the sun, she dances to silent music, / songs that are spun of gold / somewhere in her own little head.

One day, all too soon / she´ll grow up and she´ll leave her dolls / and her prince and that silly old bear.

When she goes they will cry / as they whisper ”Good-bye”. / They will miss her, I fear, / but then so will I.

(Waltz for Debby)

Tämä Debby on minulle rakkaampi. Olen kuullut sen aikaisemmin kuin tuon edellisen. Mutta ei se siitä johdu, vaan siitä, että olen kahden tytön isä. Isille tyttäret ovat aina prinsessoja. Ovat koko elämän ajan.

Todella herkistyneen olon saan, kun soitan tämän Bennettin version jälkeen vielä Perry Comon Las Vegasin International Hotelissa vuonna 1970 esittämän Father of Girlsin.

Kun Evans vuonna 1979 Evans otti trioonsa Marc Johnsonin (basso) ja Joe LaBarberan (rummut), hän oli taas yhtä innoissaan kuin LaFaron ja Motianin aikoina.

Syksyllä 1979 hänelle niin tärkeä veli Harry teki itsemurhan. Harryn pieni tytär oli ilmeisesti ollut Waltz for Debbyn alkuperäisenä innoituksen lähteenä. Vuotta aikaisemmin Evansin ensimmäinen vaimo Ellaine oli myös tehnyt itsemurhan hyppäämällä metrojunan alle.

Evans purki itseään musiikin kautta.

Elokuun 31. päivän ja syyskuun 8. päivän 1980 välisen ajan trio soitti Keystone Kornerissa, San Franciscossa.

Syyskuun 7. päivän ohjelmistossa oli Waltz for Debby ja syyskuun 8. päivän Letter to Evan.

Heti Keystonen jälkeen Evans tunsi vatsakipua ja hänet kiidätettiin sairaalaan. 15. syyskuuta hän oli kuollut.

Elämansä toiseksi viimeisenä konsertti-iltana Evans oli siis soittanut Debbylle ja viimeisenä lähettänyt kirjeen ainoalle lapselleen, 5-vuotiaalle Evanille. Omalla tavallaan hyvä isä ja setä.

Taidan lähteä kuuntelemaan valssia vuoden 1969 Montmartreen. Se on pieni ja intiimi jazzklubi Kööpenhaminassa. Otan eteen whiskyn ja suon ajatukseni kaikille oman elämäni Debbyille.