Quentin Tarantinon vaikutus väkivaltaviihteen nykymuotoihin ja -tyyleihin on ohittamaton. Vaikutus ei ole ollut väkivaltaelokuvien – tai varsinkaan tietokonepelien – tasoa nostavaa. En tarkoita, että hänen elokuvansa olisivat huonoja. Niistä vain saa helposti huonoja vaikutteita.

Tarantinon kuvauskohteena ei ole todellinen väkivalta tai tosi elämä muutenkaan. Hänen aineistonaan on heikkotasoisten trash-elokuvien loputon arkistomateriaali. Työssään hän osoittaa pettämätöntä tyylitajua, jopa silloin kun hän on täysin mauton. Sekä käsikirjoittajana että ohjaajana hän ylittää tuhannesti kaikki ne, joihin hän viittaa.

Väkivallan ohella Tarantinon elokuvissa on yleensä hämmentävän paljon taitavasti kirjoitettua dialogia. Toisaalta hän kykenee hätkähdyttävällä tavalla kuljettamaan päällekkäisiä kehyskertomuksia ja rikkomaan kerronnan kronologista ja loogista rakennetta. Tarantinolla tällainen järjestely palvelee artistisen narsismin sijaan nimenomaan elokuvan sujuvaa etenemistä.

Toisen maailmansodan kehykseen sijoitettu Kunniattomat paskiaiset ei tarjoa mitään uutta Tarantinon aikaisimpiin elokuviin verrattuna. Kieltämättä se kuitenkin hitsaa aiempaa monikerroksellisemman häkkyrän kaikesta siitä, mitä häneltä on aiemmin nähty.

Mustan huumorin sävyttämässä, mutta pohjimmiltaan aidon synkässä tarinassa yksittäiset kohtaukset ja jaksot viittaavat entistäkin loputtomammin eri elokuvan tyylilajien historiallisiin kerroksiin.

Jo elokuva prologi on rakennettu westernien ja italowesternien muotokieltä suoraan kopioiden. Esimerkiksi sen soundtrack-kappaleita selaamalla saa käsityksen, minkälainen aineistovuori yksin tuon jakson takana on pilkottu osiin ja liimattu uudelleen omaa käyttötarkoitusta palvelemaan.

Tarantinolla tuntuu olevan loputtomasti kärsivällisyyttä rakentaa mielenkiintoisen ristiriitaisia henkilöitä päästääkseen heidät sitten – niksnaks – tylysti pois päiviltä. Tyyliteltyyn väkivaltaan tulee samalla uitetuksi jonkinlaista perverssiä tragediaa. Katsoja siis houkutellaan murehtimaan ties minkälaisen tappajapsykopaatin muka ennenaikaista kuolemaa.

Tarantinon tekninen mestarillisuus tiivistyy jaksoon, jonka taustalla soi elokuvan tyylimaastoon näennäisesti sopimaton David Bowien aikanaan Paul Schraderin Cat People -elokuvaan (1982) tekemä nimikappale. Vaihteeksi musiikkivideoiden arkistoihin nojautuvan, viiltävän taitavasti leikatun minielokuvan aikana vielä hengissä olevat hyvät, pahat ja rumat päähenkilöt valmistautuvat viimeiseen koitokseensa.

Kunniattomien paskiaisten pirullisimmassa kohtauksessa Tarantino kuvaa fanaattisen natsiyleisön seuraamassa rivon huvittuneena oman propagandakoneistonsa tuottamaa sotaelokuvaa. Näiden kuvien väliin Tarantino leikkaa omien kyseenalaisten sankariensa idealisoidun viihdyttäväksi kuvautuvaa väkivaltaa. Rinnastuksella Tarantino asettaa samalle viivalle natsit ja meidät – hänen oman elokuvansa yleisön. Mitä ihmettä tästä pitäisi ajatella?

Ei myöskään ole sattumaa, että Tarantino kuvaa demokratian, vapauden ja siionismin nimissä Hitleriä vastaan taistelevat sankarinsa käyttämässä samoja itsemurhapommittajien keinoja kuin mitä tämän päivän mediatodellisuudessa liitetään nimenomaan ääri-islamistien harjoittamaan terrorismiin.

Joka kerta kun annan Tarantinon elokuvalle kaikki tähdet, niin pasifisti kuin pedagogikin minussa itkee verta. Mutta jos rajaa tavoitteensa siten kuin Tarantino, on vaikea kuvitella että juuri siitä näkökulmasta katsoen voisi tehdä elokuvia paremmin kuin hän tekee. Tavoitteet ja oheisseuraukset voi kyseenalaistaa, osaamista ei.

Quentin Tarantino: Kunniattomat paskiaiset. Ensi-ilta 4.9. Viisi tähteä.