Teksti Mikko-Oskari Koski
Politiikkaa tehdään joka päivä, ei vain vaalien alla. Esittävän taiteen yhteydessä politiikka ei välttämättä tarkoita julistamista tai sitoutumista mihinkään tiettyyn ohjelmaan. Mikko-Oskari Koski tutkii kevään kiinnostavia esityksiä.
Moderni tanssi mieltyy usein kollaasiksi liikeratoja, joita toteuttavat alan ammattilaiset, ratkaisevasti baletti-ihmisistä poikkeavat tanssijat. Musiikin, puheen tai jopa hiljaisuuden läsnäolokaan ei näissä kuvioissa ole mitenkään poikkeuksellista. Kaapelitehtaalla toimiva uuden tanssin keskus Zodiak on avannut nykytanssigenren monille mystistä imagoa varsin pirteällä tavalla ja laajentanut ilmaisuaan myös muiden esittävien taiteiden suuntaan.
Yleisesti ottaen moderni tanssi on käsite, joka kattaa kehon kielestä tulevan alkuvoiman laajemmin kuin jokin tietty koreografian alalaji. Baletista puhuminen tässä yhteydessä taitaisi olla lähinnä huono vitsi. Zodiakin laaja-alaisessa ohjelmassa kevään mittaan on niin uusia kuin aiemmin nähtyjä aluevaltauksia kuin suosituiksi osoittautuneita uusintojakin. Yhtenäisen linjan löytäminen siitä ei välttämättä ole tarkoituskaan.
Kevätkaudella on jo nähty alastomuutta olotilana käsittelevä Ihmisen asussa, uusinta vuoden 2009 esityksestä. Tämä Eeva Muilun ja Milja Sarkolan ohjaama esitys näyttää neljän vaatteiden puristuksesta vapaan esiintyjän eri tunnetilojen aaltoilua suhteessa liikkeeseen. Tämän kaltaista ilmaisullista oivallusta ei koskaan teatterilavoilla ole liikaa. Tosiasiahan on, että oma kroppa on jokaiselle ihmiselle suhteellisen läheinen instrumentti.
Päällekatsojana, vaatteet päällä, tuntee helposti itsensä aluksi ulkopuoliseksi, mutta lopulta esiintyjien alastomuutta ei edes huomaa, saati ajattele. Pidemmälle kehiteltynä ideaa voisi viedä vaikka siihen, että esitettäisiin kokonainen kokoillan näytelmä ilman vaatteita. Kuinka nopeasti katsoja lakkaisi välittämästä esiintyjän alastomuudesta?
Kevätkauden mittaan Zodiakin uutuuksiin kuuluvat Carl Knifin ja Elina Pirisen soolotyöt Claude glass ja Lover of the pianist, joiden yhteinen ensi-ilta oli maaliskuussa, Maija Hirvasen Meidän sosialidemokraattiset kehomme, joka sai ensi-iltansa torstaina, ja Ninni Perkon Wislawa Zsymborskan runoihin pohjautuva Jäljet toukokuussa. Kevään ohjelmaan tulee myös underground-klubi Mamuska Helsinki 6.5.
Zodiak tuo vuoden mittaan myös HKL:n Kulttuuriratikkaan kymmenen eri tanssiteosta, jotka tanssitaiteilija Maija Mustonen suunnittelee. Yksi esityksistä nähtiin jo maaliskuussa, seuraavan vuoro on tänään 19.4. Muut teokset esitetään 17.5., 16.8., 20.9., 18.10., 15.11. ja 20.12. Vaunu kiertää linjalla 7A.
Jää sulaa, tuli palaa, aina sama kampaus
Kun näyttämöllä tehdään yhtä, joka selitetäänkin toiseksi, eikä katsojalla ole mitään syytä epäillä tätä, on saavutettu illuusion aste, jota ei kannata jättää kokematta. Eugene Ionescon absurdi komedia Kalju laulajatar päivittyy 2000-lukulaiseksi blackbox-esitykseksi Espoossa.
Eugene Ionesco (1909–94) edusti kirjailijana tyyliä, jonka vitsi piilee vitsissä, jota lopulta ei ole – tai jos on, se on jotain muuta, kuin sen loogisesti ajatellen luulisi olevan. Tai sitten juuri päinvastoin. Tai ei.
Tällaisista lähtökohdista voisi kuvitella olevan ihmeellistä, että kirjailijan näennäistä loogisuutta vailla olevat näytelmät elävät vuosikymmenestä toiseen ja saavat jopa yleisöä. Ennätys on pariisilaisen Théatre de la Huchetten hallussa, siellä on kaksikkoa Kalju laulajatar ja Oppitunti esitetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1957 alkaen. Tämä on tiettävästi maailman toiseksi pisimpään yhden teatterin ohjelmistossa pysynyt kokonaisuus, edellään vain Lontoossa kahdeksan vuotta kauemmin pyörinyt Agatha Christien Hiirenloukku. Suomalaisilla näyttämöillä romanialaissyntyisen, suuren osan elämästään Ranskassa asuneen Ionescon tekstit ovat melko harvinaisia vieraita. Näin siitäkin huolimatta, että hänen näytelmänsä Uusi vuokralainen sai vuonna 1955 maailman kantaesityksensä Vivica Bandlerin ohjaamana tuolloin Kasarmikadulla toimineessa Lilla Teaternissa. Silloin tällöin näkee Tuoleja, Oppituntia, Kaljua laulajatarta, Uutta vuokralaista sekä Amedéeta Suomessakin esitettävän. Syytä olisi enempäänkin.
Espoon Kaupunginteatteri on tarjonnut tätä herkkua nyt kevätkauden ajan Revontulihallin näyttämöllään, johon Kaljun laulajattaren on ohjannut belgialainen Koen de Sutter. Kalju laulajatar tarjoaa riemukkaan hetken ”älyllisen älyttömyyden” ystäville. Draamallisesti melko ohuen ja toiminnaltaan täysin epäjohdonmukaisen jutun tehokkuus on repliikkien ohipuhumisessa sekä näyttelijöiden ilmaisukeinojen hyödyntämisessä. Äkkiseltään ajatellen esimerkiksi keskustelu siitä, onko oven takana aina joku, jos ovikello soi, ei kuulosta kovinkaan ponnekkaalta teemalta. Mutta juuri tällaisissa yhteyksissä nousevat näyttelijöiden kyvyt arvoon arvaamattomaan. Ionesco parodioi brittiläistä tapa- ja asennekulttuuria ja lyö henkilöt yli ja suomalaisnäyttelijät ottavat haasteen vastaan tavalla, jota on nautinnollista seurata.
Mustaa näyttämötilaa reunustavat peilit ja kulissien virkaa toimittavat valtaisat jääkuutiot, joiden sulamisvesi saa lattiankin peilaamaan. Välillä peilaamisefektiin pääsee osallistumaan yleisökin.
Näytelmässä kaksi pariskuntaa viettää iltaa ja puhuu toistensa ohi. Sitten paikalle tulee palopäällikkö, jonka erikoisosaamista on jutunkerronta. Sosiaalisia rajoja rikotaan antamalla hetkeksi suunvuoro myös suorapuheiselle palvelijattarelle.
Erkki Saarela ja Krista Putkonen-Örn sekä Silva Lillrank ja Markus Riuttu saavat pariskuntien välisen kemian toimimaan – tämä juttuhan vaatii, että he eivät oikeastaan ollenkaan kuuntele toisiaan, vaikka keskustelu jatkuu. Mervi Takatalo palvelijattarena on näille voimakas kontrasti ja Teemu Aromaan palopäällikkö toimii jonkinlaisena sosiaalisena sillanrakentajana, vaikka muistuttaakin, miten eriarvoisessa asemassa eri ihmiset ovat, jopa tulipaloja sammutettaessa. Ionesco osoittaa, että absoluttiseksi väitetty totuus ei ole oikea. Mikä on, jääköön jokaisen itse pähkäiltäväksi.
Kaljun laulajattaren seuraava esitys on Espoon teatterissa tänään klo 19.
