Maailman ihmisistä valtaosa elää surun ja kärsimyksen keskellä. Sitä on torjuttava ryhtymällä leikkisäksi. Siten taideliikkeet surrealismi ja dadakin saivat syntynsä kahden maailmansodan välillä.

<p>Mutta entä kun italianjuutalainen Arturo Schwarz päättää lahjoittaa taidekokoelmansa Israel-museoon Jerusalemiin? Onko siinä kysymys sodan kärsimysten lieventämisestä?

On, siinä mielessä kuin Schwarz kertoi Helsingissä Suuntana Surrealismi -näyttelyn avajaisten alla. Tennispalatsissa esillä olevan kokoelman merkittävimmän lahjoittajan mukaan kiitokset kuuluvat Saddam Husseinille siitä, ettei hänen kokoelmansa karannut Amerikkaan.

Hussein lähetti pommit Tel Aviviin juuri kun ikääntynyt Schwarz oli eroamassa harvinaisuuksistaan. Los Angelesissa sijaitseva Getty-museo olisi maksanut kokoelmasta enemmän, mutta elämässään itsekin kärsinyt ja kolhittu taidekeräilijä seurasi sydämensä ääntä.

Marxia ja Trotskia lukeneena opiskelijakapinallisena Schwarz karkotettiin Egyptistä, jonne hän oli muuttanut saksalaisen isänsä ja italialaisen äitinsä kanssa. Milanossa hän perusti myöhemmin kirjakaupan, painon ja taidegallerian. Lyöttäytymällä ystäväksi dadaistien ja surrealistien kanssa hänen onnistui haalia harvinaisia teoksia, joita ei pidä jättää katsomatta.

Ei siksi, että Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén nappasi näyttelyn juuri Israelista, eikä siksi että se olisi peruskauraa, kesänäyttely muiden joukossa.

Surrealismi saattaa kuulostaa helpolta houkutukselta koota vetävä kesänäyttely, sellaisia on järjestetty syvällä Sisä-Suomessakin. Mutta siitä ei ole kyse Suuntana surrealismi –näyttelyssä. Kyseessä on huikean kiinnostava kokoelma ajalta sekä ennen että jälkeen surrealismin, ja se pitää käydä katsomassa, jos löytää itsestään vähääkään mielenkiintoa moderniin taiteeseen.

Alakerrassa saa ensin annoksen varhaista mediataidetta, sillä kokoelmasta löytyy pieni kollaasi unkarilaiselta Laszló Moholy-Nagyltä. Työn nimi, 25 konkurssihaaskalintua, osuu ajankohtaisuudellaankin. Seuraavaksi vitriinin alta löytyy kattava rivi aikakauslehtiä, joiden avulla dadaistit kokeilivat aikansa sovinnaisuuden rajoja. Useimmat lehdistä jäivät yhteen numeroon. Suomessa niiden vastineita on saanut haeskella lähinnä opiskelijalehtien joukosta.

Näiden herkkujen jälkeen voi nautiskella Man Rayn pikselitaiteella ja tutkiskella Marcel Duchampin kokeiluja kolmiulotteisuuden kanssa. Yläkerrasta löytyy espanjalaisen Joan Mirón kuusi hienoa teosta ja pari Picassoa. Välissä yksi Jackson Pollockin mustetyö vuodelta 1950 sekä muutama kiinnostava René Magritten maalaus.

Yksi Dalikin on kokoelmassa, sitäkin tyylikkäämpi Surrealistinen essee, joka kertoo kuuluisimman surrealistisesta taidosta, sekä useita ready made -esineitä, joiden toisintamiseen Arthuro Schwarz sai yksinoikeuden Duchampilta vuonna 1964 eli neljä vuotta ennen kuolemaansa.

Vanhojen klassikoiden joukkoon on valikoitu uudempaa taidetta, mm. tšekkiläisen Jiri Kolarin teoksia ja William Kentridgen mainio peilikaappi, jonka voisin liittää oitis omaan vessataidekokoelmaani. Avatessaan kaapin vessaan tulvisi valoa, mutta hampaita harjatessaan voisi katsella uudelleen ja uudelleen kaunista hiilipiirrosanimaatiota.

Surrealismi elää tänä päivänä hyvin voimakkaana etenkin animaatioissa, vaikkakin hurjimmat metamorfoosit eivät mainstream-piirretyissä juuri pongahtele. Pop-surrealismi ei meillä ole saanut itsenäisen kuvataiteen asemaa siten kuin esimerkiksi Amerikassa. Siellä moni galleria samoin kuin taidekirjakustantamo elää tuosta jännittäviä kuvia tarjoavasta taiteen alalajista.

Nykypäivän dadaa voisi olla kierrätysmateriaalia hyödyntävä tai muu yhteiskunnallinen taide. Dadassa eli vahvana radikaali ajatus siitä, ettei pidä tehdä mitään uutta vain uutuuden vuoksi. Liikkeellä ei ollut minkäänlaista esteettistä ohjelmaa, koska se näki jonkun tyylin toisintamisen eli nykykielellä sanottuna tuotteistamisen negatiivisena asiana, jota piti välttää. Tätä se arvosteli nimenomaan taiteessa.

Surrealismin alkuperäisestä määritelmästä näyttely muistuttaa, että surrealiteetissä on kyse unen ja todellisuuden yhdessä muodostamasta tilasta. Unimaailma ei siten ollut surrealisteille todellisuuden korvaava pakoreitti vaan vapauttava voima. Lapsen mielikuvituksen ohella surrealistit olivat kiinnostuneita myös mielisairaiden tuottamista kuvista. Unen ja valveen rajoilta haettiin transsitilaa, jossa uskottiin näkyvän jotakin enemmän, todellisuuden toiselta puolelta.

Ajatus, että taiteilija vastaanottaa viestejä alitajunnan voimilta, ei ole tuntematon monelle nykytaiteilijallekaan. Se mikä on tehtävä, on usein tehtävä ilman rationaliteettia, ja jälkikäteen tutkaillaan tekemisen jälkeä sekä analysoidaan siitä oman itsen sieluntilaa.

Naisia ei kuulunut varhaisen surrealistiliikkeen johtohahmoihin. Meksikolaista Frida Kahloa kuitenkin pidetään yleisesti surrealistimaalarina. Kahlo kävi Euroopassa ja tutustui surrealisteihin, mutta piti itseään enemmänkin realistina, koska hän esitteli todellista murjottua elämäänsä kuvissaan ja samastui kansaan.

Kahlon maalauksia ei kylläkään ole päätynyt Israelin kokoelmaan, eikä siitä ei löydy ilmiselvää myöhempää surrealistia Louise Bourgeoisia. Sen sijaan muusia ja vaimoja näyttelystä on pongattavissa. Max Ernstin kanssa avioituneelta Dorothea Tanningilta löytyy yksi maalaus, samoin yksi valokuvaaja Dora Maarin, joka oli yksi kuuluisimmista Picasson monista naisista, teos.

Huomionarvoista eri aikakausien töitä tarkatessa on naisihanteen muuttuminen. Arvossaan ovat olleet niin vahva lantio kuin ajamaton karvapehko. Duchamp pukeutui innoissaan naiseksi Rrose Sélavyn hahmossa.

Se näyttelyn luetteloinnissa on unohtunut, että Christo on aina tehnyt pakettiteoksensa yhdessä Jean-Claudensa eli vaimonsa kanssa. Christo rinnastetaan näyttelyssä varsin konstikkaasti Man Rayn pakettiin Isidore Ducassen arvoitus, joka kätkee sisäänsä mm. ompelukoneen.

Niinikään Man Rayn hengessä liikkui amerikkalainen taiteilija Mark Dion lähettäessään paketteja Israelin museon kuraattorille. Hän kielsi avaamasta niitä mutta pyysi ottamaan niistä röntgenkuvia. Yhdessä Schwarzin kirjeenvaihdon kanssa ne muodostavat kivan kokonaisuuden kauniisti paneloidussa huoneessa.

Jos muutoinkin kierros alakerrassa toimii innostavammin, niin avaraan yläkertaan on ollut vaikea ripustaa erilaisia töitä. Toki Jean (Hans) Arpin veistokset ryhmittyvät kauniisti omaksi saarekkeekseen, mutta entäpä jos näyttelyarkkitehdiksi olisi valittu vaikka yksi näyttelyn oheisohjelman luennoitsijoista, kuvataiteilija ja teatterintekijä Terike Haapoja? Millaisiakohan kätköjä ja paljastuksia valojen ja verhojen väliin olisi sitten voinut rakentua?

Suuntana surrealismi -näyttely Tennispalatsin toisessa kerroksessa 22.9. asti. Näyttelyyn liittyvä luentosarja alkaa 13.8. Terike Haapojan luento on vuorossa 17.9.