Teoksissa, jotka kuvaavat esiintyvän taiteilijan koko uraa, on aina jotakin lähtökohtaisesti surullista. Ensimmäisten varovaisten aplodien vielä kaikuessa sankarin korvissa katsojan vatsaa jo vääntää: tämä ei pääty hyvin, ei voi päättyä. Ennen pitkää salit tyhjenevät, maneerit jäykistyvät, tulee uusi aika, tulevat uudet idolit ja lopulta Kronos syö unohdetun sankarin.

Teatteri Jurkan Soita minulle Billyssä tähän perustarinaan kietoutuu toinen tarina, joka on yhtä vereslihainen, ja jota katsoessa katsojan on välillä vaikea päättää, toivoako sankarin onnistuvan taistelussaan vai sitä, että hän epäonnistuisi. Soita minulle Billy on tarina pianistista, joka syntyi Dorothyksi, mutta kasvoi Billyksi.

Miksikö katsoja toivoisi välillä sankarin epäonnistumista? Siksi, että rintojen yli vedetystä siteestä tulee raja, jota kukaan ei saa ylittää. Billy Tipton on jatkuvasti varuillaan. Se, ettei saa hetkeäkään levätä, on kova hinta siitä, että saa olla se, joka on.

Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama Soita minulle Billy perustuu tositarinaan, mutta löyhästi. Tosielämän Billy ei koskaan kertonut elämäntarinaansa kenellekään.

Se tiedetään, että hän syntyi Dorothyna vuonna 1914 ja kuoli Billynä 1989, ja että hän oli jazz-pianisti. Vasta Tiptonin kuoleman jälkeen hänen sukupuolensa selvisi lapsille, joita hän oli adoptoinut useita. Esityksen käsiohjelman mukaan myös useampi Billy Tiptonin naisystävistä väitti, ettei tiennyt hänen sukupuolessaan olevan mitään erikoista.

Näytelmän alkupuolella Joanna Haartin esittämä nuori muusikko – joka on niin täynnä elämisen energiaa että hyvällä tuulella ollessaan liikkuukin miltei pomppien – pukeutuu miesten pukuun, koska hameessa jazz-pianistille ei löydy töitä.

Hän kasvaa kiinni pukuun ja siihen tapaan, jolla naiset katsovat miestä. Hän ei halua olla nainen, joka pukeutuu kuin mies. Hän haluaa olla mies. Niinpä hänestä tulee ihminen, joka voi rakastaa muita, mutta joka ei paljasta sisintään kenellekään. Näytelmän maailmassa on vaikea tietää, onnistuuko Billy tässä, vai rakastavatko hänen elämänsä naiset Billyä niin paljon, että antavat hänen uskoa onnistumiseensa.

Näytelmä ei tarjoa vastauksia mihinkään, ei edes siihen, mikä oikea sukupuoli on. Billynkään. Mutta se katsoo ihmistä läheltä, intiimisti.

Intiimiys on hyvin konkreettista Jurkan kaltaisessa pienessä huoneteatterissa. Ohjauksen tyylilaji sallii kuitenkin yleisön myös hengittää: Minna Haapkylän esittämät lukuisat naishahmot ovat hyvällä tavalla luonnosmaisia kuin akvarelleja, joihin muutamalla vedolla tallentuu olennainen. Myös Carl-Kristian Rundmanin hahmot ovat yhtä aikaa keveitä ja luonteikkaita hahmotelmia Tiptonin elämään vaikuttaneista miehistä.

Joanna Haartin Billy syntyy, kasvaa ja kuolee yleisön silmien edessä herkästi, välillä hieman haparoiden. Näin kohtausten ja hahmojen väliin jää ilmaa ja yleisölle tilaa yhdistellä asioita ja ymmärtää hahmoja myös rivien väleistä.

Surullinen esitys silti on. Ilmaan jää kysymys, olisiko Billy ollut onnellisempi, jos maailma olisi toisenlainen. Olisiko hän voinut elää vapaamman elämän, jos maailmassa ei olisi pakko olla joko nainen tai mies.

Soita minulle Billy Helsingin teatteri Jurkassa 7.1.2012 asti.