Muutosta Salmisen hahmoille ei taida ihan pian olla näköpiirissä. Asiat ja niiden tilat ovat pienessä kyläyhteisössä raskaita kuin suomalainen graniitti eikä niitä ihan noin vain liikutella. Niin omaa voimattomuuttaan kauhistunut perheenisä, alkoholistisetäänsä vahtimaan pantu poika kuin myös teinisekoileva tanssija ovat sitä paitsi tottuneita kylänsä elämänmenoon. Voimat eivät riitä kuin tilanteen toteamiseen, korkeintaan kysymyksiin ja ihmettelyyn.

Salmisen käsittelyssä itsestään selvänä pidetty kuva ihmisestä sosiaalisena eläimenä, jolla on oma tahto ja voima muokata tulevaisuuttaan alkaa näyttää kauniilta teorialta tai jonkin toisen planeetan unelmalta. Novellikokoelman henkilöt vertautuvat eläimiin, jotka pysyvät vapaaehtoisesti vankilassa. Viimeisessä novellissa ”Sinä olet syntynyt täällä” Salminen kirjoittaa: ”Se [kettu] tärisi nurkassa, avonainen ovi ei houkuttanut sitä. Se oli ollut koko elämänsä häkissä.” (s. 158.)

Samaan tapaan toisessa novellissa. Kun kiusaaja tapahtumien päätteeksi kysyy kiusatulta ja yksinäiseltä koululaiselta, haluaako tämä mennä yhdessä leikkimään, se tulkitaan varmuuden vuoksi ansaksi. Parempi on jäädä pieneen tuttuun piiriin kuin mahdollisesti antautua uudelleen haavoitettavaksi, olkoon tuttu vaihtoehto kuinka kivulias tahansa.

Suljetusta kuviosta reiän hengitysilmaan löytävät novellikokoelman henkilöistä ainoastaan kehitysvammainen Miro ja pieni lapsi, jotka eivät vielä ole oppineet latistavia sääntöjä. Heitä ei ikään kuin vielä ole pilattu. Hitaasti oppivaa Miroa ei ehkä koskaan tulla pilaamaankaan. Hänen synnynnäinen hyväuskoisuutensa suojaa häntä. Yhtä hyvin kuin kyläteatterin näyttämöllä, hänestä taitaakin yllättäen tulla koko kavalkadin onnellisin ja kingi. Sen sijaan oppimisaltista lasta käy jo lukiessa sääliksi, sillä tunnelma on kohtalonomainen.

Ulkopuolisesta näkökulmasta kyläläisten alistuminen tilaansa vaikuttaa itsesuojeluvaiston ja terveen itserakkauden puutteelta. On hiukan kuin lukisi sairastapausten kokoelmaa. Siksi alkaa ilman muuta kiinnostaa, miksi he ovat itselleen niin armottomia ja ankaria, kun on ilmiselvää, ettei heidän olisi pakko. Miksi he käyttäytyvät aivan kuin he olisivat sovittamassa jotain rikosta? Miksi ihmiset hyväksyvät niin paljon? Mikseivät he auta itseään? Miksi he ovat niin avuttomia?

Salmisen kuvaama ahdistunut ja ahdistava yhteisö ei ole avoimesti paha tai sadistinen. Se on pikemminkin kieroon kasvanut ja turtunut. Kukaan ei varsinaisesti halua pahaa ja kaikki rimpuilevat kuin verkkoon jääneet kalat. Syitä etsiessä katse kääntyy omaksuttuun arvomaailmaan ja kasvatukseen.

Salminen (s. 1972) ei sijoita kokoelmansa tarinoita johonkin tiettyyn vuoteen. Mutta olen kirjailijan kanssa jotakuinkin samanikäinen, ja tunnistan hänen novelleissaan sellaisen tietyn 70-lukulaisen elämänasenteen, kasvupohjan ja maailman, jossa kaikki yrittivät valtionkirkkomaisen protestanttisen parastaan ja arvot olivat ikään kuin objektiivisen oikeita. Rehellisyys, koulutus, puurtaminen. Usko siihen, että Suomeen syntyminen on lottovoitto. Omat ovat hyviä ja oikealla tiellä eikä mikään, kaikesta päätellen, siis voi mennä mönkään.

Silti lottovoittokansalaisuudesta huolimatta monien kohdalla asiat menivät traagisella tavalla mönkään, kuten Salmisen novelleista näkyy. Lapsuuden intoa saattoi seurata turtunut, asiallistönkkö, kuolleiden unelmien, lunastamattomien lupausten ja häpeän täyttämä avuttomuus ja jopa kauhu. Ja on hirveän vaikea osoittaa sormella, missä vika varsinaisesti oli.

Muistan pitäneeni koulun käynnistä 70-luvulla kovasti. Taideaineiden ja äidinkielen lisäksi pidin kovasti uskonnosta, koska siinä pohdittiin elämänfilosofisia asioita, ja niitä lapsetkin kyllä kovasti miettivät. Muistan myös jo kymmenvuotiaana oivaltaneeni olevani niin synnintuntoinen ja ankara itselleni, ettei Jeesukselle minun kohdallani enää varsinaisesti jäänyt työsarkaa. Olin iloinen, koska en haaskannut Jeesuksen aikaa, vaan hän voi keskittyä toisiin perisyntisiin ja asiat etenivät tehokkaasti.

Välillä kyllä kaiversi. Ajattelin, että aika helposti nämä hoitavat tämän perustelupuolen ja aina saa olla huono omatunto. Siemen oli pantu kasvamaan alttiiseen maahan ja niinpä se kasvoi. Ja kasvoi. Elämää hallitsi iloinen itsekontrolli, kuuliaisuus, reippaus ja urheus. Heikkoutta ei ollut olemassa. Ei myöskään huonoa itsetuntoa.

Selvennettäköön vielä, ettei kouluni ollut erityisen uskonnollinen. Kyse oli yhteiskunnallisista arvoista. Ruoka oli hyvää, ilma terveellistä ja demokraattisella tyylillä johtavat opettajat ystävällisiä. Silti avoimia keskusteluja koskien esimerkiksi pelkoja eli käytännöllistä armoa oli huomattavasti harvemmin kuin urheilukilpailuja.

Salmisen novellit herättävät samoja kysymyksiä kuin Riku Korhosen pari vuotta sitten ilmestynyt Lääkäriromaani (Sammakko 2008). Siinä Korhonen kuvasi valaisevalla tavalla niin ikään 70-luvulla syntyneen Niklaksen kurkottelua kuuseen ja kapsahtamista katajaan. Mikä saa nämä itsensä ruoskijat pysymään puhumattomina ja nielemään kipunsa? Mikä saa maailman kartalla terveimmät suomalaiset lapset ja lottovoittajat kasvaessaan masentumaan ja toimimaan itseään vastaan? Salmisen niminovellin perheenisä lähestulkoon toivoo hänestä löytyvän ruumiillista vikaa, joka selittäisi pahan olon.

Voi olla, että se suoraselkäisyyden, kiitollisuudenvelkainen, oikeudenmukainen ja synnintuntoinen oppi, jonka mukaan kasvoimme, oli hyvin ideologinen, yksiarvoinen ja lupasi liikaa. Se lupasi, että jos noudatat näitä tiettyjä arvoja, tulet onnelliseksi ja menestyt. Se lupasi, että sitä niittää mitä kylvää.

Näinhän saattaa loppupeleissä tavallaan ollakin, mutta sen lisäksi tämä armottoman oikeudenmukaisuuden ideologia teki ihmisistä avuttomia. Se myös lupasi pitää kaikista tiukan paikan tullen huolta, mihin ei mikään valtioyhteiskunta pysty.

Toisaalta tämän arvomaailman mukaan paradoksaalisesti vain objektiivisuuteen pyrkiminen ja siihen uskominen on arvostettavaa realismia, kaikki muu haihattelua. Ja joka ei joidenkin yksilöllisten tunteiden, aavistusten tai toiveiden takia pysy yhteiskunnan kelkassa, voi etsiä syytä ainoastaan itsestään ja hävetä. Motto kuuluu: muutkin pystyvät, mikset sinä?

Nämä ihmiset ovat rehellisesti tehneet parhaansa. He ovat oppineet ottamaan vakavasti arvot ja rakastamaan lähimmäistä kuten itseään, mutta he eivät ole oppineet ottamaan vakavasti itseään. He ovat oppineet, että asioihin on yksi oikea vastaus ja että epäonnistuminen on maailman hirvein asia. Tiukan paikan tulleen he joko hyväksyvät jääneensä yksin tai sitten he tuntevat tulleensa petetyiksi. Siinä jäävät kokeiluinto, luovuus ja luonnolliset voimavarat käyttämättä.

Tähän tuntuu vähän liiankin hyvin sopivan Helsingin Sanomien (21.4.1020) tuore uutinen, jonka otsikko kuului: ”Joka kolmas suomalaislapsi sallisi tukistamisen.” Unicef oli teettänyt tutkimuksen, jossa vertailtiin Pohjoismaiden lasten käsityksiä koskien omaa elämänlaatuaan, lasten oikeuksien tuntemista sekä tukkapöllyä. Suomalaislapset ikään kuin ”voittivat” kaikilla saroilla. Pojat olivat vielä ankarampia kuin tytöt.

Tämä on kauhistuttavaa. Kenenkään ihmisen ei tarvitse hyväksyä ruumiillista kuritusta, solvaamista eikä mitään muutakaan pahoinpitelyä. Ei edes rankaisuna. Eikä missään nimessä lasten.

Häkkitodellisuuden lisäksi Salmisen novellien henkilöt kärsivät toisesta ilmiöstä, johon siihenkään he eivät usko voivansa vaikuttaa: muutoksesta. Ei ole muuta pysyvää kuin muutos, oli se sitten kasvamista aikuiseksi tai vaikka työuran päättyminen.

Muutokseen kyllä voisi yhtäältä liittyä jopa houkutteleva aavistus uusien mahdollisuuksien avautumisesta. Mutta samoin kuin kasvu tai oppiminen, muuttuminen ja itsenäistyminen merkitsevät myös kipua ja epävarmuutta, jonka kanssa eläminen vaatii harjoittelua. Avuttomiksi tulleet ihmiset vastustavat muutosta, näkevät kaiken aina vain huonontuvan, vaikka ainahan näin ei suinkaan ole.

Kirjailija Janne Salminen pitää selvästi ihmisistä. Hän kuvaa henkilöitään taidokkaasti eläytyen ja suurella hellyydellä. Hän ikään kuin hoivaa elämän valtateillä haavoittuneita ja pientareille käpertyneitä eläimiä ja toivoo heille hyvää. Niin lukijakin. Salminen on uskottava ja onnistuu herättämään aidon myötätunnon näitä outoja taviksia kohtaan. Henkilöitä pohtii pitkään ja heitä tunnistaa kaupassa ja kaduilla vielä lukemisen jälkeenkin.

Yksi koskettavimmista novelleista on heti ensimmäisenä. Se kertoo miehestä, joka oivaltaa jotain armosta ja vanhenemisesta. Onnistuneita henkilökuvauksia kokoelmaan sisältyy muutenkin paljon: hyvinä esimerkkeinä paranoiaan lankeava pappi, yli-innokas puhelinmyyjä ja alkoholisti Sami.

Salmisen kieltä vaivaavat silloin tällöin tyhjät sanat eikä minäkertojan sävy ihan aina osu kohdalleen. Välillä minäkertoja rikkoutuu. Se ikään kuin pomppaa pois itsestään selittelemään turhia. Välillä novelli myös jää himpun verran vajaaksi, ja jotkut naishahmot, kuten lihava ja laiha sisko, stereotyyppisiksi.

Repaleisen kyläyhteisön miesten todellisuuden kuvaajana Salminen on loistava. Monen novellin avaus on suorastaan kutkuttavan herkullinen. Annettakoon esimerkki kokoelman niminovellista: ”Minun vaimoni sanoi, että me emme enää keskustele.” Tämän jälkeen on aivan pakko saada lisää.

Janne Salminen: Pientareilla on paljon raatoja. 165 s. Atena 2010.