Isaac Julien on kuulunut 1980-luvulta lähtien Lontoon särmikkääseen taidemaailmaan. Suomeen hänet kutsuttiin ensimmäistä kertaa vuonna 1987 Muu-mediafestivaalin vieraaksi. Julien kertookin arvostavansa suuresti suomalaisen mediataiteen eturintamaa. Siitä johtuen Julien kuin myös Eija-Liisa Ahtila ovat raivanneet tiensä paitsi merkittäviksi nykytaiteilijoiksi myös akateemikoiksi ja professoreiksi.

Vaikka Julienilla on mediataiteen professuuri saksalaisessa Karlsruhen yliopistossa, itseänsä hän ei halua nimittää mediataiteilijaksi. Hän sanoo olevansa taiteilija, joka tekee elokuvia, installaatioita ja valokuvia eri medioiden kontekstissa, siis televisiolle, elokuvateattereihin ja galleriatiloihin.

Julien on vieraillut sittemmin sekä Espoon Cinen että Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin vieraana. Jälkimmäisessä esitettiin pari vuotta sitten yhteistyössä Tilda Swintonin kanssa valmistunut elokuva Derek aidsiin menehtyneestä elokuvaohjaajasta ja Julienin sukupolveen suuresti vaikuttaneesta Derek Jarmanista.

Swinton on nimittänyt Julienia Jarmanin korvaksi siinä missä hän on itse Jarmanin muusa. Julienia yhdistävätkin Jarmaniin samat teemat, poliittisuus joka tuo esiin eri näkökulmia. Kummankin kerronta tukeutuu kuvataiteen keinoihin. Jarman maalasi siinä missä Julien haluaa pysäyttää kuvien virran ja saada katsojan ajattelemaan toisin.

Julienin merkittävin, vuonna 1991 Cannesissa kriitikoiden palkitsema draamaelokuva Young Soul Rebels käsitteli homofobiaa karibialaistaustaisten mustien nuorten keskuudessa. Konfliktit ovat läsnä ja syynä myös siinä miksi Julien matkusti useita kertoja Kiinaan Taidehallissa nähtävää Ten Thousand Waves -teostaan varten.

Karibialaisista siirtolaisvanhemmista syntynyt lontoolaiskundi mietti mikä saa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja etsiytymään töihin terveytensä ja henkensä uhalla. Häntä järkytti onnettomuus Lancasterin edustalla, jossa 18 kiinalaista menehtyi kerätessään simpukoita elannokseen.

Meren aallot näyttelevät installaatiossa pääosaa hennon kauniin Maggie Cheungin ohella. Niiden sekaan lomittuu niin Etelä-Kiinan kaunista vesivärimaalausmaisemaa kuin myös Shanghain modernia ja historiallista kaupunkikuvaa.

Shanghaista kaikki vanha on kadonnut. Raitiovaunukohtaukset on kuvattu Shanghai Film studiossa, josta ostoskatu Nanjing löytyy sellaisena kun se oli 1930-luvulla. Julien kertoi, että häntä on kiinnostanut Shanghai elokuvakaupunkina, ei kuvataiteen keskuksena, mitä se ei ole koskaan ollut. Arkkitehtuuriltaan kaupunki on niinikään ollut kiehtovaa paitsi nyt myös sata vuotta sitten.

Julienin valitsemat modernit kaupunkikuvat ovat kaikki Pudongin alueelta, maailman futuristisimmasta kaupunginosasta, joka on jättänyt varjoonsa brittien vastarannalle aikanaan rakentaman art deco -kaupungin. Pudong symboloi parhaiten Kiinan kasvua ja kehitystä uudeksi talousmahdiksi. Kaupunki muuttuu jatkuvasti ja on siten – on the move, kaiken aikaa liikkeessä.

Tätä kehitystä ja tilaa Julien kommentoi eri estetiikkojen rinnastuksilla eikä paasaamalla maaseudun tai slummikorttelien ihmisten oikeuksista tai kritisoimalla samaan aikaan Shanghaissa avattua Maailmannäyttelyä.

Julien oli antanut alkuun oman teoksensa nimeksi Better Cities. Vaikka hän muutti sen kuultuaan vuonna 2008 Expolle valitusta teemasta Better Cities, Better Life, hänen teoksensa koreografiassa on kyse samasta inhimillisestä halusta parempaan. Eräänlaisena partituurina toimii Wang Pingin runoelma, kuten ilmenee säkeistä:

Liikehdimme meren mukana planktonit, ankeriaat, kilpikonnat

Meri kuljettaa meitä kultaiseen maahan

Olemme merisiilit: pistävien piikkien alla herkät sydämet

Ratsastamme virtausten selässä Pohjantähteä seuraten

Kohtalomme on aina sama: ruokkia nuoret ja vanhat levätä rauhassa Keltaisenmeren rannalla

(Suomennos Kristiina Lähde.)

Hentouden parissa ei pyöritä kolmen islantilaisen feministin matkassa. Islandic Love Corporationin taiteen juuret löytyvät Julienin tapaan 1980-luvun taiteesta. Tuolloin etenkin saksalainen Rosemarie Trockel alkoi käyttää naisten käsityötä ja naisten asusteita feministisen taiteen ilmaisukeinona. Hänen jäljissään on sittemmin liikkunut moni taiteilija suomalaisesta Anu Tuomisesta englantilaiseen Sarah Lucasiin.

Sukkahousuperformanssi voisi olla tänä päivänä paitsi tiukkistätitaidetta myös vapauttavan kiusoittelevaa burleskia kenkäkaupan näyteikkunassa, mutta siitä ei ole kyse Islandic Love Corporationin kohdalla. Eirún Sigurðardóttir, Jóní Jónsdóttir ja Sigrún Hrólfsdóttir vetävät nylonia paksusti päälle ja pään yli niin että näyttävät oudoilta ja pikemminkin koomisilta neulatyynymaskoteilta kuin viettelijöiltä. Kun sukkahousuja on kiskottu verkoksi katupylväiden varaan alkaa operaatio, jossa sukkaan tehdyistä rei’istä vedetään esiin punaista nylonsuolta.

Sisällä museossa tyttötrion salaperäisiä puuhailuja muun muassa ullakolla on dokumentoitu paitsi valokuviksi myös installaatioiksi. Paitsi viitseliäisyyttä myös hyvää huumorintajua osoittaa mesenaatti Amos Anderssonin muotokuva, jossa sukkahousua on pingotettu rautalankaan pieniksi lehdyköiksi. Valokuvassa hauska teos ei pääse oikeuksiinsa vaan pitää nähdä paikan päällä.

Suurimman tilan ja huomion vie Pyörä – Wheel, näyttelyn pääteos, jossa eri värisiä sukkahousuja on pingotettu säteittäin suureen ympyrään. Tämän edustana tai taustana – riippuen miltä suunnalta teosta katsoo on vanerikiekko, jonka leikkaukset tuovat ensin mieleen Martti Aihan kuviot. Tarkemmin katseltuna paljastuu, että kiemuroiden muoto onkin naisen munasarjoista. Sama kuvio tuntuu piiloutuvan moneen ornamentiikkaan, kun osaa katsoa oikein – feminististen silmälasien läpi tai niitä ilman.

Isaac Julien – Ten Thousand Waves Taidehallissa 10.10. asti.

The Icelandic Love Corporation: TIGHT Amos Andersonin taidemuseossa 4.10. saakka.

Kuuntele Fifi Audiosta taiteilija Isaac Julienin haastattelu.