Joka aamu bussipysäkillä Peter Franzén tuijottaa minua tuimasti nahkatakin kaulukset pystyssä ja ampuu kohti. Miten suomalaisen sosiaalisen ahdistuksen keskellä humanisminsa kanssa rämpivästä rikosylikonstaapeli Timo Harjunpäästä on tullut Miami Vice -luokan televisiokyttä?

Matti Yrjänä Joensuu on kiitelty rikoskirjailija, joka skandinaavisessa skaalassa sijoittuu Harjunpää-dekkarisarjansa kanssa realistisen yhteiskuntakuvauksen luokkaan. Lajityypin ehkä arvostetuimmat esikuvat ovat ruotsalainen kirjailija- ja aviopari Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, jotka loivat kymmenosaisen, yhteiskuntakriittisen Romaani rikoksesta -sarjan (1965–1975) ja sen päähenkilön, komisario Martin Beckin.

Tätä kirjallisuuden lajia ei kannata tarkastella ensisijassa rikoskirjallisuutena, koska varsinaisen rikosarvoituksen sijaan oleellisempaa on ympäröivän yhteiskunnan sosiaalinen kuvaus.

Joensuun kirjoissa välittyvät erityisen vahvasti kirjoittajan omakohtaiset kokemukset poliisityössä ja sen tuottama sielullinen raskaus. Hän sukeltaa kirjoissaan pikkurikollisten, pyromaanien ja raiskaajien nahkoihin ja kertoo köyhyyden, syrjinnän ja rakenteellisen väkivallan maailmasta ilman ylimääräistä tehostusta.

Pahan pappi (Otava 2003) ei ole Joensuun teoksista kaikkein onnistunein. Sitä edelsi kymmenen vuoden ja seurasi seitsemän vuoden julkaisutauko. Se kertookin kirjoittajan ammatillisen ahdistuksen ohella juuri kirjallisesta luomistuskasta ja ehkä oman elämän muistakin vaikeuksista.

Yhteiskuntarealismin kanssa on vähän niin ja näin: kanssaeläjiä metron alle tyrkkivän uskonnollisen fanaatikon psyyke ja toiminta ei oikein hahmotu uskottavaksi, ja poliisiarjen kuvauksestakin puuttuu aiempi elämänmaku.

Tuntuu, että kirjailijalle tärkeintä on kuvata perheeseen ja parisuhteeseen liittyviä ahdistuksen ja pelon aiheita, mutta hän ei saa pahaa oloaan puristettua luomassaan kehyksessä ulos.

Bussipysäkillä pyssynsä kanssa patsasteleva Peter Franzén on epäilemättä seurausta haasteellisen pohjatekstin vielä epäonnistuneemmasta jälkituotteistuksesta.

Elokuvasovituksessaan ohjaaja Olli Saarela on hylännyt Joensuun perusnäkökulmasta kaiken oleellisen. Poliisien ja rikosten maailma viittaa suomalaisen arjen sijaan enemmän amerikkalaisiin, saksalaisiin ja ruotsalaisiin poliisisarjoihin. Tosin niihinkin enemmän likaisin sormin kourien kuin harkiten ja soveltaen.

Niinpä Harjunpää juokseekin suurimman osan elokuvaa nahkatakin liepeet liehuen milloin rosvojen, milloin omien demoniensa perässä, rinnallaan seksikäs mutta yhdentekevä naiskollega (Jenni Banerjee).

Harjunpäälle on kirjoitettu elokuvaan myös kliseinen motiivi tyttärensä kuoleman takia mieleltään ja moraaliltaan järkkyneenä kostonenkelinä.

Ei Matti Yrjänä Joensuun kirjoissa ole mitään sellaista pyhää, etteikö niitä voisi käyttää myös viihteellisen ja vähemmän syvällisen toiminnallisen poliisielokuvan pohjana.

Elokuvana Pahan pappi on kutenkin kurja elokuva siksi, että sen sisäinen rakenne ei pysy kasassa, henkilöiden motiivit ovat ristiriitaisia ja ristiriidat ratkeamattomia.

Poliisien ja rikollisten kuvaukset ovat raadollisia, mutta kaikkein kuluneimpien formaattiratkaisujen suosimisen keskellä elokuvan itsetarkoituksellinen tummanpuhuvuus ei toimi edes kovenevan yhteiskunnan vertauskuvana.

Elokuva on kuvallisesti dynaamista viihdettä, mikä lienee ollut tekijöiden tarkoituksin. Tässä mielessä elokuva on kirjan täydellinen antiteesi.

Siinä missä Matti Yrjänä Joensuun kirja kompuroi aidon ahdistuksen äärellä, Olli Saarelan elokuva tuottaa vain sotkuisan ja moraalisesti kyseenalaisen jälkimaun.

Olli Saarela: Harjunpää ja pahan pappi. Elokuvateattereissa nyt.