Suomalaisyleisö pääsee vihdoin kokemaan elävänä maailman mullistaneen kolmen soinnun päälle karjumisen.

Pohjoisamerikkalainen The Sonics aloitti särökitaran soiton ja garagerockin vallankumouksen. Bändi on vastuussa suurin piirtein kaikesta simppeliin räkäisyyteen luottavasta musiikista viimeisen 40 vuoden aikana, punkista grungeen ja elektroon, ja Kallion vallanneisiin ketjurokkareihin.

The Sonics toimi 1960-luvulla vain muutaman vuoden, mutta sen merkitys rockin historiassa on kasvanut valtavaksi. Bändin perustajajäsen, kitaristi Larry Parypa on huomannut nuorten polvien löytävän Sonicsin yhä uudelleen ja uudelleen. Vaatimaton mies perustelee yhtyeen merkitystä pioneeriasemalla.

”Ihmiset palaavat musiikissa aina niiden bändien pariin, jotka aloittivat jotakin uutta. Me olimme ensimmäisiä, joiden levyillä rääyttiin”, Parypa selittää puhelimessa, ihan rauhallisesti.

The Sonics esittää The Witchin kesäkuussa Torontossa.

Bändin räkäisen soundin vaikutus näkyy muiden garage-rokkareiden lisäksi suurinpiirtein kaikessa alternative-rockiksi kutsutussa. Sonicsin omat biisit The Witch, Strychnine ja versiot garage-standardeista Louie, Louie ja Have Love, Will Travel iskevät yksinkertaisessa raivokkuudessaan yhä uusiin musiikintekijäpolviin, genrestä riippumatta.

2000-luvun alun musiikissa Sonics-asenne kuuluu paitsi White Stripesin ja Eagles of Death Metalin kaltaisten, perusteisiin palanneiden rock-aktien musiikissa, myös elektronisemmalla puolella.

LCD Soundsystemin muutaman vuoden takaisessa Losing My Edge -tanssihitissä luetellaan kaikki viimeisen puolen vuosisadan kovimmat vaikuttajat – The Sonics jää toistumaan loputtomiin.

Strychnine esitettiin Lontoossa, yhtyeen ensimmäisellä Euroopan-keikalla, viime vuonna.

Vaikka Sonics nautti jo aikoinaan kovaa kulttimainetta, sen ura hiipui muiden velvollisuuksien alla. Bändin jäsenet häipyivät opiskelemaan – ja sotimaan Vietnamissa.

Parypa on työskennellyt vakuutusbisneksessä ja soitellut kavereiden kanssa olohuoneessaan. 1970-luvun alun jälkeen saatiin odottaa vuoteen 2007, ennen kuin ikonit saatiin jälleen houkuteltua lavalle.

”Newyorkilainen promoottorimme ei vain suostunut jättämään meitä rauhaan. Ensimmäiset treenit tauon jälkeen kuulostivat hirveiltä, mutta vähitellen homma alkoi sujua ja me innostua”, kitaristi kertoo.

Nyky-Sonicsissa on mukana myös alkuperäinen laulaja Gerry Roslie. Hänen rääyntänsä on Sonics-soundin erottamaton osa.

Suuri osa The Sonics -tuotannon viehätyksestä tulee äänitteiden käsinkosketeltavan elävästä tunnelmasta. Se johtuu bändin aikanaan käyttämästä tekniikasta, tai sen puutteesta.

Legendat kertovat, miten Here Come The Sonics -albumin rummut nauhoitettiin yhden mikrofonin kautta, tai miten bändi repi studion äänieristeet elävämmän äänimaailman toivossa. Parypa naureskeleekin, että lavoille palaamisessa haastavinta onkin tottua uuteen tekniikkaan.

”Ei meillä aikoinaan mitään kitaramonitoreja ollut.”

Kun alkuun on päästy, keikkailu maistuu garagerockin vanhemmille valtiomiehille.

”On hienoa päästä näkemään Eurooppaa ja tavata uusia ihmisiä, joille the Sonics on niin iso juttu. Soitamme keikoilla mielellämme vanhoja biisejä – yleisö saa mitä haluaa.”

Syksyllä 2009 bändi kiertää Kreikasta Espanjaan minkä oikeilta töiltään ehtii – suomalaisten onneksi vihdoin myös Helsinkiin.

The Sonics + The Flaming Sideburns, 29.11.2009 klo 21.00 (ovet aukeavat klo 19), Nosturi, Helsinki (ikäraja 18 vuotta).