Jokainen meistä on loukannut joskus häntäluunsa, ja viimeistään peruskoulussa meille kerrottiin tuon hankalan jäänteen historiasta.

Moni tietää, että silloin tällöin syntyy ihmisiä, joilla on häntä – harvoissa tapauksissa heiluvakin. Mutta kuinka moni tietää, että puolisen promillea valaista syntyy jalan kera? Tai että tikka voi hakata nokkaansa puuhun kuusitoista kertaa sekunnissa nopeudella, joka ruttaisi auton?

Jerry A. Coynen teos Why Evolution is True kuvaa, miten nykyinen evoluutiotutkimus selittää tällaisia ilmiöitä.

Coynen teoksen nimi kuulostaa onneksi hiukan oudolta suomeksi, sillä moderni kreationismi ei ole juurikaan vielä vaikuttanut täkäläiseen julkiseen keskusteluun. Teos onkin kirjoitettu angloamerikkalaiselle yleisölle, joka on polarisoitunut ”älykkäästä suunnittelusta” käydyn keskustelun myötä.

Yhdysvalloissa on jo kreationistisia museoita ja kouluoppikirjoja, ja melko tuore ”nuoren Maan kreationismi” puolustaa teesiä muutaman tuhannen vuoden vanhasta luomakunnasta. Juuri tämän Maan luojasta leukaili edesmennyt koomikko Bill Hicks kuvaillessaan fossiileja piilottelevaa Herraa: ”Tämä Jumala se vaan keppostelee…”

Kirjan nimi epäilyttikin siihen tarttuessa, sillä vastakkainasettelut tapaavat luoda yksinkertaistettua ja tyhmistettyä retoriikkaa. Suomalainenkaan tiedekeskustelu ei ole kovin syvällistä, ja asetelmaan ”varman tieteen” ja ”huuhaan” välillä törmää tuon tuosta.

Ongelmana vain on se, että intomielisesti tiedettä puolustettaessa jää sivuun sen kuvaus, miten tiedettä itse asiassa tehdään ja mitä tieteellinen tieto on.

Kun tieteen pyhittää, synnyttää ongelmiin ja aukkoihin törmääminen helposti yhtä yksiulotteista epäluuloa. Coynekin sortuu välillä tällaiseen retoriikkaan: ”Taistelulle evoluution puolesta ei näy loppua. Ja taistelu on osa laajempaa sotaa rationaalisuuden ja taikauskon välillä. Panoksena on itse tiede ja sen yhteiskunnalle tarjoama hyöty.”

Tässä hengessä Coyne tahtoo puhua turhan innokkaasti faktoista ja ”luonnon katselemisesta”, jolloin kaikelle tieteelle olennaiset oletukset ja mallit jäävät sivuun, vaikka mikään tieteellinen työ ei onnistu ilman niitä. On selvää, miten olennainen väline spekulaatio on evoluutiotutkimuksessa, mutta tämän tunnustaminen ei tee sen tuloksista yhtään heikompia.

Viime aikoina Coyne on ollut muutenkin ärhäkkä julkinen keskustelija, ja hän on hyökännyt yhä uudestaan sitä ajatusta vastaan, että uskonto ja evoluutioteoria olisivat yhteensopivia. Tähän keskusteluun hän ei kirjassaan kuitenkaan puutu.

Tiedesotaisuuden värittämästä retoriikasta huolimatta Coynen kirja on varsin oivallinen käsikirja evoluutiotutkimuksen eri osa-alueisiin ja niiden luoman todistusaineiston kirjoon. Itse asiassa kirjan otsikko osuu oikeaan: ”evoluutio” tarkoittaa eliöpopulaatioiden historiallista vaihtelua, ja tämän ilmiön vastaansanomattomuuden Coyne kuvaa sekä viihdyttävästi että taitavasti.

Samaan aikaan hän esittää, miten Darwinista ja muutamista muista lähtenyt evoluutioteoreettinen perinne tarjoaa ilmiölle vakuuttavimman selitysmallin. Vaikka Coyne on turhan varomaton tieteellisestä totuudesta ja faktoista puhuessaan, luo hän kuvaa eloisasta ja kehittyvästä tieteenalasta.

Kirjan alkupuolella Coyne käy läpi evoluution ja sen darwinististen selitysten olennaisimman todistusaineiston alueet: fossiilien kerrostumisen ja maantieteellisen jakautumisen, surkastuneet elimet, alkiokehityksen ja yksilökehityksen vertailevan tutkimuksen tulokset, eliökunnan maantieteellisen jakautumisen ja niin edelleen.

Yksi Coynen olennaisimmista teemoista on evoluutioteoreettisen tutkimuksen ennustusvoima, mikä kuulostaa alkuun hiukan yllättävältä. Onhan evoluutiotutkimus ennen kaikkea tapahtunutta selittävää. Coynella menevätkin väliin pasmat sekaisin, ja hän puhuu ennustamisesta, kun kyse on enemmänkin selittävän tekijän tai jopa uuden ilmiön löytymisestä.

Varsinaista tieteellistä ennustamisvoimaa kuvaavat osiot ovat kuitenkin vakuuttavia: esimerkiksi pussieläinten fossiileja etsittiin ja löydettiin tietyltä alueelta Etelämantereelta 30–40 miljoonan vuoden takaisesta kerrostumasta, koska mannerliikunnan tuntemus ja evoluutioteoreettiset hypoteesit antoivat odottaa niitä.

Evoluutiohistoriaa kuvaavat ”elämän sukupuut” ovat tuttuja koulun biologian tunneilta, ja niiden ydinajatus on periaatteessa selitetty meille kaikille aivan oikein. Coyne kuitenkin onnistuu tarttumaan opettavaisesti siihen, miten sukupuut ovat aina jälkikäteisiä kuvauksia selviäjistä. Vaikka dinosaurukset ovatkin yhä joukossamme sukulaistensa lintujen muodossa, etenee historia lisääntymisen, lukemattomien yksilöiden kautta.

Fossiilijatkumot ovat tietoisia arvauksia siitä, suunnilleen minkä oloiset otukset ovat toisilleen sukua, ja sukupuuhun asetettu luukasa voi olla yhtä lailla (tai jopa on todennäköisemmin) jälki kuolleesta sukuhaarasta. Evoluutiohistoria onkin aivan yhtä paljon lukemattomien sukupuuttojen kuin selviämisen tarina.

Mistä päästäänkin siihen, että evolutiivinen kehitys ei ole parhaita ja kyvykkäimpiä tuottavaa, vaan tarpeeksi hyviä, väliaikaisesti hyviä, ja usein huonojakin. Tähän sisältyy monta olennaista pointtia. Coyne käsittelee näppärästi sitä, miten paljon epäkäytännöllisiä rakenteita eliökunnassa löytyy, koska evoluutio etenee olemassa olevien piirteiden ja kerrostuneen historian kautta.

Niinpä kampelaparka joutuu syntymään muiden kalojen kaltaisena ja kääntymään kyljelleen, kun sen toinen silmä ”vaeltaa” pään toiselle puolelle. Coynelle tämän olennainen anti on tietysti älykkään suunnittelun nokkela kritiikki:

”Tarkoitan ’huonolla suunnittelulla’ sitä, että jos suunnittelija olisi rakentanut organismit alkutekijöistään – käyttämällä hermojen, lihasten ja luiden kaltaisia rakennuspalikoita – ei niissä olisi moisia epätäydellisiä piirteitä. Täydellinen suunnittelu olisi todellakin taidokkaan ja älykkään suunnittelijan tunnusmerkki. Epätäydellinen suunnittelu kertoo evoluutiosta; itse asiassa me voimme odottaasitä evoluutiolta.”

Tämän paljon kiintoisampi ulottuvuus on kuitenkin se, miten mikään piirre ei ole hyödyllinen itsessään eikä mikään olio vain ominaisuuksiensa vuoksi kyvykäs. Eliöt ovat toisaalta aiemman historiansa luomien rakenteiden vankeja, mutta toisaalta elinolosuhteiden muuttuessa eliöiden ominaisuudet voivat saada uudenlaisia ja odottamattomia funktioita.

Meidän näkökulmastamme ”lopullinen” kehityksen tulos kuten lentokyky ei ole ymmärrettävissä pyrkimyksenä lentoon vaan lukemattomien muiden eliöiden käyttäytymismuotojen jatkona. Juuri evoluution avoimuus ja epätäydellisyys, sen suunnittelemattomuus, on yksi niistä tekijöistä, joka tekee tällaisen muuntautumiskyvyn mahdolliseksi.

Äärimmilleen hiottuja eksperttejä tuottava evoluutio johtaisi jatkuviin katastrofeihin, mutta uusia ominaisuuksien käyttötapoja löytävä elämä mahdollistaa sopeutumisen muutoksiin. Siksi avaraluontomainen ”luomakunnan täydellisyyden” retoriikka kuvaa elollista luontoa lopulta melko heikosti.

Paljon heikommin Coyne onnistuu käsittelemään eliöiden ja niiden elinympäristön välistä suhdetta ja evolutiivisen ”soveltuvuuden” väistämätöntä kytköstä siihen – mikä johtunee hänen missiostaan älykkään suunnittelun väitteitä vastaan.

Elämän ympäristöt ovat muuntuvia hyvin perustavalla tavalla. Ympäristö muodostuu sääolojen, kosteuden ja muiden yleisten tekijöiden lisäksi ennen kaikkea muista eliöistä, ja vaikuttamalla muihin eliöihin lajit väistämättä muokkaavat tätä ympäristöä.

Coynen tarve korostaa lajien biologista merkitystä ja niiden evolutiivista selitystä saa hänet väliin puhumaan hiukan huolimattomasti lajin ”optimaalisesta” kehityksestä ympäristöön nähden ja korostamaan ympäristöhaasteita ikään kuin yksittäisten muutosten sarjana jatkuvan muutoksen sijaan. Toki hän käsittelee myös nopeampia muutoksia esimerkiksi kasveilla ja pieneliöillä ja viittaa lajirajojen ongelmallisuuteen, mutta painotus on selvä.

Kirjan loppupuolella Coyne käsittelee evoluution toimintamekanismeja yleisemmin ja sivuaa niiden pohjalta nykyistä keskustelua ihmistieteellisestä selittämisestä. Vaikka hän jälleen lipsahtaa silloin tällöin turhaan spekulaatioon, kuvaa hän taitavasti sitä, miten vaikkapa taudinaiheuttajien evoluutio ja siihen liittyvä soveltuvuus on ihan pätevä tutkimuskohde, ei se kuitenkaan kerro meille yksinkertaisesti mitään älykkyyden evoluutiosta.

Sekä evolutiivinen soveltuvuus että muutosten aikamittakaava vaihtelevat valtavasti. Coyne myös nostaa esiin monien tutkijoiden taipumuksen kertoa darwinistisia tarinoita tilanteissa, joissa niillä ei ole välttämättä selitysvoimaa, kuten esimerkiksi seksuaalisen käyttäytymisen selittämisessä.

Elävien olentojen piirteet ovat voineet vakiintua aivan eri käyttöön kuin mihin ne ovat päätyneet, eivätkä ne ole säilyneet mitään ”varten” vaan myös siksi, ettei niistä ole suurempaa haittaa.

Jerry A. Coyne, Why Evolution is True. Oxford University Press 2009.