1980-luvun automainokset jättivät minuun pysyvän jäljen. Mainoksissa törmäystestinuket rojahtivat hidastetusti uudelleen ja uudelleen turvavöidensä varaan, kun autoja ajettiin päin seinää. Ne liikkuivat vaiti kuin kalat akvaariossa, eikä niille koskaan tapahtunut mitään hyvää.

Lauri Lahtisen maalauksissa törmäysnuket pääsevät pois autoista, mutta vieläkään niillä ei näytä menevän kovin hyvin. Ne seisovat leipäjonossa värittöminä värittömien ihmisten seassa, ja niiden kotiin tulee poliiseja tutkimaan outoa tapaturmaa.

Lahtisen vahvuutena on omituinen, odottava tyhjyys, jonka hän maalauksiinsa luo. Vaikka Barbie ja Ken uima-altaansa reunalla on vähän kulunut kuva muovisen pinnallisesta kulttuurista, Lahtinen löytää osaan teoksista enemmän ulottuvuuksia – esimerkiksi lappalaisnukke lyömässä rumpuaan Lontoon kadulla on pysäyttävä kuva.

Nuket kuuluvat lasten maailmaan, ja tällaisen kuvakielen yhdistäminen leipäjonoihin, onnettomuuksiin ja voimakkaaseen epäaitouteen, jota kuvat huokuvat, toimii ainakin teoriassa. Maalauksia katseltuani ihmiset alkavat näyttää roolihahmoilta, joiden pinnan alla kuplii alituinen halu päästä takaisin leikin turvalliseen maailmaan.

Jostain syystä maalaukset eivät kuitenkaan sykähdytä ihan niin kuin niiden toivoisi. Vaikka aiheet ovat yllättäviä, tekniikka tuntuu liian varmalta ja riskittömältä. Pinnat ovat sileitä, esineet selvärajaisia, eikä missään ole rosoja, jotka jäisivät kiusaamaan katsojaa. Pari askelta vaaran suuntaan tekisi näille kuville hyvää.

Muovia on tarjolla myös Mältinrannan toisessa näyttelyssä. Jaakko Himanen kertoo saaneensa Collezioni AI0708-PE09-näyttelyyn inspiraatioita ihailemiensa muotimerkkien mallistoista. Hän on halunnut suunnitella kauniita esineitä, mutta halu omistaa kaunista ja halu olla eettinen kuluttaja tuntuvat vastakkaisilta.

Himasen veistokset ovat esinekoosteita. Hän luo orgaanisia muotoja peittämällä veistoksiaan kynttilöillä, nauloilla tai vaikka viinilaseilla. Pinnat alkavat näyttää piikikkäiltä tai karvaisilta, osa teoksista muistuttaa tuhatjalkaisia, jotka voivat milloin tahansa vilistää pois.

Piikkisyys eristää teokset katsojistaan. Ne tuntuvat pyytävän omaa rauhaa. Massatuotetut esineet ovat muuttuneet eliöiksi, jotka eivät halua tulla kulutetuiksi pois. Ne ovat tyyniä ja jopa meditatiivisen rauhallisia, mikä on mahtava saavutus – tällaisen tavaramäärän edessä kun yleensä tuntee vain levottomuutta tai ahdistusta.

Ilman taiteilijan saatesanoja en tietäisi, että kauniit muotivaatteet ja -asusteet ovat toimineet niiden innoittajina. Osassa on kyllä viimeisteltyä eleganssia, niittejä ja pitsiä, mutta osa näyttää villeiltä kokeiluilta, riemastuttavilta oivalluksilta, joita taiteilija on esinepaljoudesta saanut.

Voimakkaimmiksi teoksiksi nousee pari PE09N10 ja PE09N11, jossa tennismailojen raameihin on pingotettu nyplättyä pitsiä. Ne ovat paitsi sinänsä erittäin kauniita esineitä, myös tuulahduksia estetisoidusta menneisyydestä, Hercule Poirot’n maailmasta, jonka ylenpalttisen kohteliasta ja romanttista idylliä haluamme pitää historian kuvana.

Jaakko Himanen: Collezioni AI0708-PE09 ja Lauri Lahtinen: Maalauksia. Taidekeskus Mältinrannassa 15.9. saakka. Kuninkaankatu 2, Tampere.