Kiasmassa näkymä on likimain autio. Afrikkaa kuvaavan ja siellä tehdyn nykytaiteen näyttely ei ole runsas, ei röyhkeä eikä provokatiivinen, vaikka ollaan Saharan eteläpuolella, mustassa Afrikassa, jota kohdanneesta kolonialismista tai heimosodista voisi kertoa monta traagista tarinaa.

Korrekti, diplomaattisesti kuratoitu katselmus välttelee sensaatioita ja yrittää muuttaa meitä. Miten se onnistuu siinä, jos tai kun näyttely ei tarjoa niitä voimakkaita elämyksiä ja kuohahduksia, joihin Arseissa on totuttu?

Ala-aulassa kattoa kohti nousee El Anatsuin metallikudonnainen, toisessa kerroksessa musta ori pyrkii komeasti takajaloilleen ja viidennessä löytyvät kerrossängyt, joissa on kahdeksan päällekkäistä vuodetta. Niistä ylimmäiseen on vaarallista kiivetä. Taiteilija Barthélémy Toguon mukaan se kertoo Afrikan toiveista nousta elintasotikkaita ylöspäin. Sänkyjen liepeillä on Afrikka-kasseina tunnettuja neliskanttisia muovilaukkuja ja alimmalla vuoteella laatikollinen neekeripusuja. Toguon toinen installaatio käsittelee hänen henkilökohtaisia matkustustempauksiaan. Helsinkiin hän saapui 1990-luvun lopulla ilman viisumia tapaamaan taiteilijaystäväänsä. Taiteilija sai käännytyspäätöksen ja tuli kohdelluksi kuin terroristi.

Kävijä kohtaa myös Etelä-Afrikassa asuvan Michael MacGarryn valokuvia. Yhdessä niistä löytyy Kiasman ainoa viittaus Kiinan kasvavaan valtaan Afrikassa. Afrikkalaisena arkkityyppinä uusi valloittaja Zhou Enlai on päässyt yhteen kuvaan.

Polttava ja ajankohtainen Kiina-yhteys löytyy myös Hämeenlinnassa GalleriaKoneesta, joka liittyy syyskuussa Arsiin yhtenä yhdestätoista Kiasman satelliittinäyttelystä. Ensimmäisinä satelliitteina ovat Turussa jo esittäytyneet Eija-Liisa Ahtila ja Isaac Julien videoteoksineen, muita avajaisia seuraa toukokuussa, kesäkuussa ja pitkin syksyä. Kiasman suurnäyttely on avoinna seitsemän kuukautta marraskuun loppupuolelle asti.

Kiasma ei ole Helsingin kaupungin museo vaan osa Valtion taidemuseota, joka on laitettu kustannuskouluun. Vaikka kulttuurin määrärahat elokuvan ja etenkin teatterin osalta ovat nousseet viime vuosina, kuvataiteessa ja museotoiminnassa on eletty niukkuuden aikoja. Museon on tultava toimeen vähemmällä ja tingittävä myös perustoiminnoista, niin näyttelyiden järjestämisestä kuin kokoelmien kartuttamisesta. Kiasman määrärahat on sidottu kävijämääriin.

Satelliittimuseoiden mukaantulo kasvattaa Kiasman kävijämääriä – tai sitten ei. Eipä jokaisen perushemmon mielessä heti välttämättä Helsinkiin saapuessa ole marssia sisään postmodernismin pelättyyn pyhättöön.

Afrikkalainen taide on monessa mielessä hyvin postmodernia. Suurkatselmusta on kylmänviileän modernismin mallimaassa saatu odottaa. Afrikkalainen taide ei tee erotteluja taiteen, designin tai käsityöläisyyden välillä. Samaan afrikkalaiseen taiteilijaan voi törmätä eri konteksteissa, myös dokumentaristina tai uutiskuvaajana. Sillä tavoin Ars kertoo nykytaiteen luonteesta. Moderniin liittynyt institutionaalisuus ja niukkuus sietäisi korvautua ilmaisun rikkaudella. Siinä Afrikka ei ole köyhä, eikä ole koskaan ollutkaan.

Omia suosikkejani näyttelyssä ovat beniniläisen Romuald Hazoumèn romuveistokset. Hän kertoi, että afrikkalaisilta taiteilijoilta odotetaan aina maskeja. Kuitenkin tapa, jolla Hazoumè rakentaa esimerkiksi öljykanistereista, tietokonehiirestä tai silitysraudan kädensijasta ilmeikkäitä hahmoja, vie ajatukset paitsi etnologisiin museoihin myös sarjakuviin.

Afrikkalaisessa taiteessa populaarikulttuuri on vahvasti läsnä. Siten näyttelystä löytyy myös puku- ja hiusmuotia eikä vain sotia, nälänhätää ja kurjuutta. Jospa afrikkalaiset itse haluavatkin esitellä vähemmän synkkää puoltaan, omia rikkauksiaan?

Ympäristö on pakolaisuuden ohella näyttelyn globaaleja teemoja, yhteistä Afrikkaa, josta voimme tuntea vastuutamme vaikkei kolonialismi olekaan suomalaisten sukujen suurin häpeä ja taakka. Romuveistoksien tekeminen ei ole afrikkalaistaiteilijalle vain mukavaa keräilyä ja kierrätystä, vaan kommentti jätteisiin, joita länsi lastaa Afrikkaan. Erityisesti jäteongelmaan puuttuu Pieter Hugo valokuvissaan.

Ars vaatii aikaa, myös oman Afrikka-tietämyksen lisääminen onnistuu, jos on malttia istuttava katsomaan videoita tai mustavalkoisia valokuvia, joita on näyttelyssä paljon. Valokuvin esitetty Afrikka ei ole itsestäänselvyys, sillä sielun on uskottu katoavan kuviin.

Suomalaistaiteilijoista Kiasmaan on päässyt Suomessa tuntemattomampi Laura Horelli. Hänen isänsä työskenteli YK:n leivissä Nairobissa ja siitä johtuen Horelli varttui lapsuutensa Keniassa. Kun hän muutti Suomeen, hän häpesi kertoa asuneensa Afrikassa. Myös toisen suomalaisen, Elina Salorannan teoksen takana on koulussa koettu kiusa: pyhä Elina joka auttaa, on rooli, jonka Saloranta otti itselleen vapaaehtoisesti uudelleen.

Kun Saloranta teetti itselleen Pariisissa nunnan puvun ja lähti Sambiaan, hän ei tiennyt vielä mihin teos hänet johdattaisi. Valkoinen nainen liina päässä, sinisissä silmissään, hän on paitsi puhtauden, myös viattomuuden lähettiläs. Hän hymyilee pitäessään sylissään mustaa pienokaista ja tutkii viattoman uteliaana jopa asetta.

Tässä laajuudessa Salorannan teos ei ole ollut koskaan aiemmin esillä. Puku kuuluu nykyisin Helsingin kaupungin taidekokoelmaan ja mustavalkoiset kuvat ovat lainassa Lähetysseuralta. Niiden asetelmat kertovat yhä odotuksistamme aidon afrikkalaisen ja valkoisen eurooppalaisen kohtaamisissa.

Belgialainen, Yhdysvalloissa asuva Vincent Meessen tuntee lähemmin länsimaisen ihmisen häpeää. Kongon itsenäistyminen Belgiasta on yksi Ruandaan verrattava verinen episodi Afrikan historiassa. Yhtään kauniimmin eivät kohdelleet alusmaitaan Norsunluurannikkoa tai Burkina Fasoa ranskalaiset.

Burkina Fason puolella on edelleen yksi kylä, joka on nimetty siirtomaaherran mukaan, joka sattuu olemaan myös ranskalaisteoreetikko Roland Barthesin isoisä. Barthes tulkitsee tunnetussa Mytologioita-teoksessaan myös siirtomaavaltaa ja sen visuaalisia representaatioita. Kun Meessen lähti etsimään Paris Match -lehden kansikuvapoikaa, johon Barthes viittaa teoksessaan, hän päätyi tuohon kylään. Siellä järjestetään edelleenkin sotilaskoulutusta perinteiseen tapaan. Näköispainos vuoden 1955 lehdestä, jota saa Kiasmasta mukaan, kertoo karulla tavalla rasismista, joka reilut 50 vuotta sitten oli yhä vahvasti vallalla. Siitä millaisena Napoleoniin verrattavana siirtomaaherrana ja valloittajana Georges Adéagbo näkee Mannerheimin, voi kukin hakea vastauksia kirpputoreilta kootussa esinekoosteessa.

ARS11 aukeaa yleisölle perjantaina 15.4. klo 10.