”Jos minut avattaisiin, löytyisi sisältä ranta”, sanoo ranskalainen elokuvaohjaaja Agnès Varda, hymyilee valloittavasti ja siirtyy kohtauksesta ja rannalta toiseen tuoreessa omaelämäkerrallisessa dokumentissaan Agnèsin rannat (Les Plages d’Agnès, 2008).

Varda on ranskalaisen uuden aallon elokuvan ainoa äiti useamman isän joukossa. Puolen vuosisadan ura ohjaajana, valokuvaajana, leikkaajana, videotaiteilijana ja jopa kalastajana tarjoaa runsaasti materiaalia puolifiktiiviseen tarinaan.

Muistot sekoittuvat ja vääristyvät ajassa, halusimme tai emme. Varda vertaa muistoja kärpäsiin, jotka sinkoilevat sinne tänne, mutta saattavat yllättäen tulla surisemaan ihan korvan juureen.

”Niin kauan kuin elän, muistan”, hän lohduttautuu.

Rakkaita rantoja on monia, eri puolilla valtamerta sekä Pariisissakin Seinen rannat. Varda täyttää rannan peileillä tai rakentaa sinne valtavan akrobatiatelineen. Hän hulluttelee ja tuo rannan hiekkoineen Pariisin kadulle, siirtää sinne tuotantoyhtiönsä Cine Tamariksen toimiston ja pukee työntekijät bikineihin ja uimahousuihin.

Omaa elämää kuvaavien kohtausten rakentaminen rannoille eri puolille maailmaa ei ole vaivatonta, tai halpaa, lystiä. Se on kuitenkin välttämätöntä, jotta Varda voisi kertoa tarinansa. Ja nyt hänellä on siihen mahdollisuus.

Vuonna 1928 syntyneen ohjaajan tarinaan mahtuu värikästä ja julmaa historiaa sekä nousujohteinen ura, joka alkoi elokuvan Cléo viidestä seitsemään (1962) myötä.

Rannoilla ohjaaja leikki lapsena, unelmoi nuorena ja käveli käsi kädessä rakkaansa, elokuvaohjaaja Jacques Demyn kanssa. Lapsuuden Belgian rannoilta hänet vietiin pois sotaa pakoon, mutta rannoille hän palasi yhä uudelleen.

Kohtaukset ovat maalauksellisia ja viipyileviä, ja Vardan valokuvaajatausta tulee niissä vahvasti esiin. Täytyy olla paljon kokenut – ja unohtanut – jotta uskaltaa sekoittaa todellisuuden ja fiktion yhtä runollisesti.

Varda todistaa, kuinka palo johonkin asiaan ajaa ihmistä eteenpäin ja antaa palkaksi tunteen siitä, että elämä on mielekästä. Hänen asiansa ovat kuvat eri muodoissaan.

Tärkeämmäksi kuin elokuvanteko nousevat kuitenkin ympäröivät ihmiset, perhe laajassa mielessä. Ystävät, lapset sekä siellä täällä kohdatut vastaantulijat.

Varda näyttää ihminen sellaisenaan, alastomana unelmiensa kanssa. Tosiasiat tulevat siinä sivussa. Henkilöt ovat todellisia tai kuvitelmaa, hauskoja tai traagisia, ja komiikka pilkistelee tarinan raoista ihanan brutaalistikin. Keskiössä on aina aviomies Demy, joka kuoli aidsiin. Varda teki hänenkin vaiheistaan elokuvan.

Kunpa jokaisen elämästä voisi tehdä yhtä lämpimän tarinan, valoisan kiitospuheen elämälle. Ja kunpa omistaisi yhtä rönsyilevän päänsisäisen maailman kuin ihana Varda.

Agnès Varda: Agnèsin rannat (Les Plages d’Agnès), Ranska 2008.