Aikanaan on mäkihyppy ollut Helsingissäkin suosittu harrastus. Hyppyreitä oli täällä 60-luvulla vielä viitisentoista. Sen verran niitä muistaa Herttoniemen hyppyristä huolehtiva Aarne Kuisma, joka on harrastanut lajia jo yli 60 vuotta. Vandalismin lisääntyessä mäkien kuitenkin annettiin rapistua ja lopulta ne purettiin pois.

Jäljellä on enää Herttoniemen hyppyri, joka sekin kärsii alituisesta ilkivallasta. Ilkivalta on onneksi enimmäkseen tahatonta ja ymmärtämättömyydestä johtuvaa. Useimmiten on alastulorinteessä laskettu persmäkeä kesällä ja talvella. Tämä teettää mäen ylläpitäjille paljon ylimääräistä työtä. Jyrkässä mäessä on yksi rinne, jossa saa laskea pulkilla, kunhan vierailijat vain älyäisivät käyttää juuri sitä.

Mutta onpa tuota kiusantekoa ollut tahallistakin, lievimmillään töhertelyä ja pahimmillaan suoranaista paikkojen rikkomista. Välillä käydään rinnettä tärvelemässä mopolla. Tuhon jälkiä korjataan sitten seuran voimin. Liikuntavirasto antaa tarvikkeet.

Mäkihyppy on kuitenkin huimapäiselle liikkujalle kerrassaan mainio laji. Sitä voi nykyään harrastaa kaikkina vuodenaikoina. Siinä missä talvilajien harrastaminen kesällä on usein epäekologista, samoin kuin kesälajien talviharrastus, ei mäkihyppääjän tarvitse kantaa suurempaa huolta. Kun muovimäki on kerran laitettu, se on paikallaan, eikä lämmityksiä tai viilennyksiä tarvita. Kesäiltoina hypätessä ei mäkeä tarvitse edes valaista. Kesällä on rinteessä myös vähemmän kunnostamista kuin talvella.

Lapsen urheiluharrastus tietää monille vanhemmille itkua ja hammastenkiristystä, kun hankitaan kalliita varusteita ja maksetaan hallimaksuja. Mäkihyppy on halpaa: Helsingin mäkihyppääjien vuosittainen jäsenmaksu on 25 euroa ja hinta sisältää aloitteluvarusteet. Eivätkä ne ostetutkaan äkkiä vanhene. Kuisma on hyppinyt samoilla suksilla jo parikymmentä vuotta. Hän on täällä lähes aina, kun mäki on auki, neljänä päivänä viikossa. Keskellä viikkoa hypitään illansuussa ja viikonloppuna päivisin.

Toimittajan ymmärryksen yli menevät Kuisman mainitsemat mäkien kokoa ilmaisevat numerot: 46, 22 ja 15. Tuo 15 on kuitenkin aloittelevalle sen verran sopiva mäki, että välillä sinne tulevat polttariseurueet kaveriaan hyppyyttämään. Suunnitteilla on samaan rinteeseen vieläkin pienempi mäki aloituskynnyksen madaltamiseksi.

Mäkihyppy sopii hyvin myös kuntoilijalle. Vaikka painovoima viekin alas, niin alastulorinteen pohjasta on taas käveltävä hyppyrin ylätasalle, suksia kantaen.

Toinen syy lajin harvinaistumiseen voi hyvin ollakin nykynuorison velttous. Ei hiihdetä murtomaata, eikä mennä mäkeenkään siellä, missä ei ole hissiä.

Kuisma kertoo, että nuorimmat hyppääjät ovat olleet viisivuotiaita. Nuorin isosta mäestä hypännyt oli kuusivuotias. Yhden vuoden jaksoi toisten mukana hyppiä myös joku musta kaveri, jollaisia ei hyppyreissä yleensä nähdä. Eivätkä tytötkään ole loistaneet pelkällä poissaololla. Kuisma itse 72 vuoden iässään on vanhin aktiivinen hyppääjä.

Mutta laji on tullut valitettavan alas, vaikka kansassa olisi potentiaalia. Siinä missä paikallissarjoissa oli 60-luvulla satakin kilpailijaa, saadaan nyt olla tyytyväisiä, jos kisaajia on edes 20. Ei ihme, että laji Helsingissä ja Suomessa kärsii, kun harrastuspaikat on ajan saatossa revitty. Rinteet ovat toki edelleen olemassa monin paikoin, ainakin Lauttasaaressa, Maunulassa, Pasilassa ja Pohjois-Haagassa, mutta hyppyrit on purettu.

Tätä ideaa ei saisi esittää. Miksei? Siksi että kaavoittajat, rakentajat ja liikuntavirasto jäisivät pallottelemaan sitä toisilleen ikuisiksi ajoiksi, jos siihen virkamiespiireissä ylipäänsä suhtauduttaisiin muuten kuin halveksivalla tuhahduksella. Kuisma nimittäin kertoi, että yhden talven majaili Herttoniemen hyppyrin kylmässä toimistotilassa joku laitapuolen kulkija vahtimassa mäkeä. Heti jos ulkoa kuului mölyä, hän oli sytyttänyt mäkeen valot, joka karkotti ilkipuuhastelijat saman tien.

No entäs, jos hyppyri rakennettaisiin siten, että suoraan liukuradan alla olisi asuntoja, vaikkapa kaupungin asuntoja tai sitten liikuntaviraston työsuhdekämppiä? Jos mäen yhteydessä asuisi kaksi tai kolme ruokakuntaa, niin luulisi paikkojen pysyvän ehjinä ja puhtaina. Tällä tavalla voitaisiin myös rakentaa vanhoihin hyppyrinteisiin muutama uusi hyppyri asuntoineen.

Kuisma on vakaasti sitä mieltä, että jos Herttoniemen hyppyrin toimistorakennukseen remontoitaisi edes yksi pieni asunto, se tulisi ajan myötä halvemmaksi kuin tihutöiden alituinen korjailu. Yksi tällainen idea on maailmalla toteutettukin. Ruotsin Finskatorpin hyppyrin ylämäki lähtee hotellin katolta.

Tuskinpa tähän ideaan tulee meillä kukaan tarttumaan vielä moneen vuosikymmeneen. Yksi huono puoli tällaisessa kombinaatiossa nimittäin olisi se, ettei se olisi keneltäkään pois. Ja sellainen tuskin ilahduttaisi virkamieskuntaa.