Spoiler. Tämän luettuasi et enää koskaan voi katsoa splatter-elokuvia miettimättä, miten kapitalismin vääjäämätön lopputaistelu käydään.
Splatter-, kauhu-, maailmanloppu ja -zombie-elokuvista löytyy toisenlainen vinkkeli kapitalismiin, ainakin jos on uskominen kalifornialaista splatter-teoreetikko ja anarkisti Evan Calder Williamsia. Williams on luonut teemasta kirjassaan Combined and uneven Apocalypse kokonaisen filosofian.
Ja miksi emme uskoisi? Williamsin ajattelu kaivautuu syvälle kriisi- ja katastrofi-ilmapiiriin. Se yksinkertaisesti ottaa tosissaan roskaelokuvat.
”Kirja on teoria myöhäiskapitalismin apokalyptisista fantasioista, erityisesti elokuvissa, mutta myös laajemmin politiikassa ja taloudessa 1960-luvulta lähtien”, Williams kirjoittaa perinteisin filosofisin sanakääntein.
Hän 0n siis kiinnostunut matalasta kulttuurista ja roskaelokuvasta, jota alkaa löytyä vasta kuuden jalan syvyydestä.
”Oletetaan, että nämä elokuvat ja romaanit, poliittiset taistelut ja kulttuuriset pakkomielteet ovat hajanaisia taktisia ilmauksia, jotka yrittävät kuvailla sen seurauksia, että nykyinen maailmanjärjestys on loppumassa. Tämä kirja pyrkii tarkastelemaan hämärää strategiaa niiden taustalla”, Williams selittää.
Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud väitti reilut sata vuotta sitten teoksessaan Unien tulkinta, että uni on tukahdutetun tai torjutun toiveen naamioitu toteutuma. Nykyinen evoluutiopsykologia väittäisi varmaan, että painajaiset ovat varautumista uhkiin.
Williams näkee painajaiselokuvat unityönä, jolla on tietty päämäärä. Mutta mitä päämäärää tavoittelevat kauhu- ja splatterelokuvat, joissa veri roiskuu ja zombiet nousevat haudoista vain tappaakseen eläviä?
Vastaus löytyy mustasta huumorista. Williamsin kirjan mottona on lainaus Brechtiltä: ”Synkkinä aikoina / lauletaanko silloinkin / silloinkin lauletaan / synkistä ajoista”. Ehkäpä kauhuelokuvissa olemme jo nähneet, miten synkät ajat loppuvat. Williams on omistanut kirjansa anti-gentrifikaatiolle ja juppeja syöville ihmissusille.
Williams olettaa, että nykyinen kriisi ei ole pelkkä finanssikriisi, vaan ”me seisomme massiivisen, aidon maata järisyttävän muutoksen edessä, joka koskee ylipäätään globaalin kapitalismin järjestelmiä ja tulevaisuutta”.
Paluuta normaaliin ei ole, mutta se ei tarkoita, että vanha systeemi katoaisi hetkessä pois.
”Myöhäiskapitalistinen kasautumisen malli, joka kytkeytyy globaaliin kasvuun, siihen liittyviin valtiomuotoihin ja poliittisiin tasoihin, ei ole todennäköisesti katoamassa yhdessä yössä.”
Tulevaisuutta luonnehtii ei-loppuminen ja vanhanaikaisuus, joka ei muutu miksikään.
”Kutsumme tätä aikaa apokalyptiseksi, koska jotakin on paljastumassa. Nimittäin kapitalistisen apokalypsin läpitunkevat rakenteet ja tarve ajatella ja meditoida niitä, ei niinkään se, että jokin aika olisi loppumassa. ”
Siksi myös maailmanlopun elokuvat ovat kiinnostavia. Williams suorastaan rypee kuvauksissa sivilisaation lopusta tai ihmiselämän totaalisesta tuhosta. Häntä kiinnostaa enemmän se, kuinka maailma tuhoutuu kuin miksi se tuhoutuu.
Ja missäpä näitä veressä kylpeviä meditaatioharjoituksia näkisi enemmän kuin splattereissä?
”Tuho ei ole enää kulman takana, vaan kulma on jo tässä. Nyt ovat ne ajat. Kaikki näkevät ahdistuksen ja kiireisyyden. Elokuvateattereissa tahkoavat rahaa elokuvat, jotka kertovat elävistä kuolleista, jotka julistavat sodan meitä vastaan. Me seisomme partakoneenterällä. Kehnot ajat ovat muuttumassa huonommiksi, jos emme tee jotakin. Tälle tunteelle emme voi mitään”, Williams kirjoittaa.
Williamsin mukaan apokalypsi on kiinnostavampi kuin kriisi tai katastrofi. Kriisejä tulee ja menee, katastrofi taas on loppu ilman ilmestystä tai uuden paljastumista. Täydellisen katastrofin jälkeen ei ole enää mitään tehtävissä.
Williamsin mukaan apokalypsiin liittyy ilmestyskuva siitä, että koko kapitalismin totaliteetti loppuu, ”reaalisten abstraktioiden systeemi kaatuu”.
Kauhu- ja maailmanloppuelokuvista tiedämme, että oikeasti kaikki ei tuhoudu. Tämä on olennaista. Tuho- ja splatter-elokuvissa ainoastaan osa todellisuudesta vinksahtaa, zombiet nousevat haudoista, mutta suurin osa normaalista rakenteista säilyy, kun tietyt paikallaan pitävät rakenteet tuhoutuvat. Ja se mikä elokuvissa tuhoutuu, on ehkä ilmestys jostakin uudesta.
Siksi apokalyptinen ajattelu on kiehtonut myös muita vallankumousromantikkoja.
”Apokalyptinen kuvailee paitsi näkymättömän läikkymistä yli reunojen, myös mahdollisen eriytymättömiä aineksia, sitä mikä olisi voinut tapahtua eikä tapahtunut, sitä mikä ei tullut eikä mennyt pois”, Williams sekoilee poeettisesti.
Tämä on myös hänen kuvauksensa John Carpenterin kulttielokuvasta Pahan kehä (They Live) vuodelta 1988. Se on alkukantainen sekoitus V:tä ja Matrixia.
Williamsin mukaan elokuva on ”apokalyptisin koskaan tehty elokuva”. Elokuvan pääsankari on John Nada. Hän löytää aurinkolasit, jotka paljastavat porvariston olevan todellisuudessa avaruusolentoja. Duunarit elävät illuusioiden maailmassa, eivätkä näe avaruusolentojen todellisia kasvoja samalla, kun media vaatii ihmisiä tottelemaan, kuluttamaan ja nukkumaan.
Tiedon saatuaan päähenkilö tappaa porvareja ja poliiseja. Lopulta hän tuhoaa avaruusolentojen lähettimen, jolla nämä tuottavat duunareille väärää tietoisuutta.
Pinnallisella tasolla elokuva on allegoria kapitalismin vieraantuneesta oikeudenmukaisuudesta. Syvätasolla se on Williamsin mukaan pikemminkin toivekuva puuttuvasta varmuudesta ja halun turhautumisesta. Elokuva osoittaa, että olisi helpompaa, jos voisimme syyttää kaikesta paskasta jotakin epäinhimillistä tekijää. Emmekö todella haluaisi, että kaiken takana olisi jokin salaliitto, Williams kysyy.
”Kysymys ei ole siitä, kuinka voittaa ne, jotka ovat vastuussa kaikesta. Kysymys on siitä, kuinka löytää ja ohjata viha toisenlaista apokalyptistä maailmaa kohtaan”, Williams kiteyttää.
Carpenterin elokuva on kuvaus kapitalistisesta apokalypsista, mutta ”se ei tarkoita kapitalismin loppua”, Williams kirjoittaa.
Kyse on mahdollisuudesta tajuta, kuinka globaali taloudellinen järjestys ja sosiaaliset suhteet riippuvat ”eriytymättömän” tuottamisesta ja hyväksikäytöstä.
”Kyse on niistä asioista, joita ei voi sisällyttää avoimesti nähtävien asioiden piiriin ilman, että rikotaan vastakkaisuudet, jotka pistävät koko homman liikkumaan eteenpäin.”
Eriytymättömällä Williams tarkoittaa kapitalismin ongelmia, joista olemme kyllä tietoisia ja jotka ”luulemme voivamme korjata paremmalla, vihreämmällä, eettisemmällä asenteella”.
”Maailman helvetinreikiä, kokonaisia väestöjä, jotka nälänhätä ja sairaudet tuhoavat, ’humanitaarisia’ sotilaallisia interventioita, luokka-antagonismin perusfaktoja, yhteisvarallisuuden omimista itselle, massakulttuurin yhä pahenevaa banalisoitumista, ilmastonmuutosta ja sitä seuraavia ‘luonnon’ katastrofeja, työtätekevien hylkäämistä ja niiden, jotka eivät voi tehdä työtä vain siksi, että tuloerot kasvaisivat”, hän kirjoittaa.
Williams suhtautuu kuitenkin epäilevästi splatter-elokuvien ylevöittämiseen, koska niissä sanotaan vain ilmeisin. Toiset kriitikot ja teoreetikot väittävät hänen mukaansa usein, että splatter-elokuvat kertovat jotakin enemmän ”reaalisesta”.
Ensinnäkin splatterissä on kyse alkukantaisesta halusta repiä ruumiita kappaleiksi ja vapaudesta nähdä tämä elokuvassa.
Toiseksi splatter esittää jonkin ”reaalisen paluuta”, joka on tukahdutettu vallitsevassa symbolisessa järjestyksessä. Kyse voi olla itseään toistavasta ”pervertoituneesta kuoleman vietistä” tai kannabalismista, joka ”parodioi ylikuluttamiseen liittyviä viettejä”, Williams runoilee.
Kolmanneksi zombie-elokuvat esittävät rotuun, luokkaan tai sosiaaliseen sukupuoleen liittyviä konflikteja tai ahdistusta.
Neljänneksi splattereissä näytetään valkokankaalla se, mitä emme usein saa nähdä, kielletty ruumis sisälmyksineen: ”kielletty, sisälmykset näyttävä kurja ruumiin reaalinen, jossa näemme kaikki veriset palaset, mielen abstrakti henki pistettynä yhdeksi palaksi mehevän lämmintä lihamössöä”, Williams kuvailee.
Williamsin mukaan nämä ylläolevat eivät ole kuitenkaan tulkintoja vaan ne kertovat saman kuin nuo elokuvatkin. Splatteri ei ole tyhmää. Jos väittää, että elokuva Night of the Living Dead kertoo rasismista, todistaa vain katsoneensa elokuvan loppuun. Jos väittää, että Dawn of the Dead on konsumerismin kritikkiä, kuvailee vain elokuvan pintatasoa. Jos jokin elokuva kertoo rasismista tai sosiaalisen epätasa-arvon ongelmista, tämä ei tarkoita, että elokuva olisi mitenkään radikaali, älykkäämpi tai tiedostavampi, Williams perustelee.
Täytyy kaivaa syvemmälle ja pohtia, mitä zombie-elokuvat oikeasti tarkoittavat.
Ja miten se menikään: taide jäljittelee todellisuutta vai todellisuus taidetta? Entinen autokaupunki Detroit on rytkäyttänyt täysillä talouden seinää päin. Reilussa 30 vuodessa kaupungin asukasmäärä on pudonnut puoleen. Asukkaat ovat karanneet, ja hylättyjä asuntoja on tuhottu.
Kaupunki on alkanut paljastaa zombiepuolensa. Lisäksi Detroitia pidetään yhtenä vaarallisimmista kaupungeista USA:ssa. Työttömiä on helvetisti.
Tähän Detroitiin liittyy amerikkalaisen Mark Siwakin unelma. Hän haluaisi rakentaa Detroitiin Zombie Apocalypse -teemapuiston.
Ränsistyneeseen kaupunkiin saisi helposti viritettyä splatter-elokuvista tuttuja maisemia, työttömiä voisi palkata zombeiksi.
Siwak ei ole tosin edennyt pitkälle. Hän on kerännyt projektilleen indiegogo-joukkorahoitussivuston kautta vasta 9 399 dollaria. No, mitään Disney-puistoa hän ei ole luomassakaan, sillä zombiet saadaan hommiin vaikka ilmaiseksi.
”Kyllähän zombiet ovat mahtavia, mutta todella hieno piirre tässä projektissa on se, että se voi antaa piristysruiskeen unohtuneeseen naapurustoon ja luoda mahdollisuuksia työskennellä naapurustoryhmissä ja -järjestöissä”, Siwak kirjoittaa sivullaan.
Ehkä juuri tätä asennetta Williams ajaa takaa: ”Me emme usko, että ’toisenlainen maailma on mahdollinen’, koska tiedämme, että jo tarpeettomat asiat ovat vielä ympärillämme ja haisevat epätervetulleina jäänteinä, joiden kanssa meidän on vain tultava toimeen. Toisenlainen maailma on välttämätön, mutta vain jos se rakennetaan nykyisen maailman suolenpätkistä.”
Evan Calder Williams, Combined and uneven apocalypse. Zerobooks 2011. 253 s.
Night visions -elokuvafestivaali 31.10.–4.11. Helsingissä.
Kimmo Jylhämö
