Antti Nylén kirjoitti jälleen homeisen esseekokoelman. Esteettinen hölinä yrittää kompensoida arvomaailman onttoutta.

Kuin saksalainen vuoripuro pulppuaa Antti Nylénin ajattelu ja kulttuuritietämys hänen esseissään sujuvasti ja polveillen.

Hän tuntee vahvasti, vihaa, halveksuntaa ja rakkautta, fanittaa laulaja-malli Nicoa äitinä ja Jumalaa isänään, puhuu hylätyn teknologian ihailustaan ja nörttitaustastaan, ylistää elokuvaohjaaja Robert Bressonin elokuvia kristillisyyden huipentumana ja kiittää laulaja Anna Abreuta tämän katolilaisuudesta.

Jotkut sanovat, että on virkistävää lukea sellaisten tekstejä, joiden kanssa voi olla eri mieltä. Nylénin kirjoitus on parhaimmillaan juuri tätä.

Tosin nykyään tällaisen erimielisyyden ihailijat haluavat oikeasti vain sanoa, että meillä on tasapäistävä kulttuuri. Tarvitsisimme todellisia eroja ja erimielisyyttä, emme konsensusta.

Siksipä ei ole yllättävää, että Antti Nylénin kirja alkaa sillä, että Jumala on yhtä kuin armo, valtio saatana.

Nylén kertoo jo ensimmäisellä sivulla vievänsä lapsensa yksityiseen päivähoitoon ikään kuin antaakseen sinetin valtion vihalle. Hän lisää, että yksityisen lastenhoidontuen hakeminen tuottaa syyllisyyttä ja riippuvuutta.

No onhan se totta, valtio vaatii meitä antamaan tietoja, luokittelemaan itseämme ja elämäämme.

Toisin on vapaassa keskiluokkaisessa elämässämme, siellä olemme tottuneet vapaisiin valintoihin markkinoilla, eivätkä kaupat halua meistä kuin rahan ja kulutustottumustiedot.

Totta on, että monet meistä kokevat valtion sokeaksi byrokratiaksi. Turhautuminen on jokapäiväistä. Jotkut toivovat, että kaiken saisi valtiolta ilmaiseksi, toiset, ettei valtiota olisi.

”Valtio on Saatana: se ei rankaise syyllistä, ei sovita rikosta vaan jättää ihmisen rauhaan. Eikä se rauha ole Kristuksen rauhaa. Siksi kirjoitan”, Nylén saarnaa.

Ehkä me keskiluokkaisuuteen kyllästyneet emme osaa enää kuvitella, millaista olisi hakea köyhäintukea paikalliselta patruunalta, rikkaiden hyväntekeväisyysjärjestöltä tai kirkolta.

On käsittämätöntä, että Nylén kykenee laittamaan valtion viaksi myös sen, että Kelan tukihakemusta täytettäessä joutuu valitsemaan sukupuolekseen ”miehen” tai ”naisen”.

Sen eronhan tekee nimenomaan Nylénin ihailema katolinen kirkko – ja sitä edustava paavi – joka tekee sukupuolierosta kristinuskon fundamentalistisen lähtökohdan.

Nylén onnistuu kuitenkin siinä missä Timo Soini, usko tuo uskottavuutta. Katolilaisuuden diggailun ohessa hyväksytään myös paavin arvot.

Toisin kävi kristillisdemokraatti Päivi Räsäselle, joka sai vastaansa suuren vihavyöryn kertoessaan vastustavansa homojen vihkimistä kirkossa. Näin ei käy paaville eikä Timo Soinille.

Myös Antti Nylén osaa hienosyisen kulttuuripelin.

Suomalaisten suurin synti on se, ettei paavia tunneta. Nylén puhuu ”puupäisestä kansasta”, kun suomalaiset sekoittavat paavin tyyppiin, jonka instituutio kieltää kondomin käytön ja joka on ottanut rahaa natseilta, pitänyt yllä pedofililiaa tuottavaa kaksinaismoralistista kulttuuria ja suojelee holokaustin kieltäjiä.

Nämä tosiasiat eivät riitä Nylénille, hän vaatii meitäkin tunnustamaan, että paavi on intellektuelli, vanhoja kirjoja lukenut mies.

Nykyinen paavi Benedictus XVI, syntymänimeltään Joseph Ratzinger, on vanhan ajan kristitty. Hän paasaa kristillisen lähetystyön tärkeydestä: pelkkä teiden rakentaminen ei riitä, afrikkalaisille pitää tuputtaa myös kristillinen ideologia. Hän lyttää vapautuksen teologian siksi, että se on poliittinen.

Eikä kukaan muu saa olla poliittinen kuin paavi itse.

Paavihan on aina oikeassa. Katolisen kirkon käsityksen mukaan paavi on Kristuksen käskynhaltija maan päällä ja vuonna 1870 vahvistetun dogmin mukaan erehtymätön puhuessaan viran puolesta uskon asioista.

Myös Nylén on varma asiastaan, kristillisen uskon ”traditio on elävä ja todistusvoimainen”.

Toinen Nylénin liikkeelle laittava Saatana on broilerien tehotuotanto. Sen ja lihansyömisen vastustaminen on Nylénin toinen uskonto.

Monet vegaanit uskovat, että lihansyönnin ideologian vastustaminen olisi tae siitä, että muukin ajattelu olisi eettistä ja hyvää.

Itse en jaksa uskoa, että ihmisen poliittisen arvostettavuuden tai hyvyyden voisi päätellä yhdestä tavasta tai tottumuksesta, lihansyönnin vastustamisesta.

Nylénin kristillisen lähetyskäskyn läpäisevistä esseistä jää riipova ja homeinen olo, mikä ei tapahdu vaikkapa hänen hienossa Flaubert-suomennoksessaan Bouvard ja Pécuchet.

Uskoon liittyvistä asioista voi kirjoittaa myös omaa uskoa tuputtamatta, älyllisesti kiinnostavasti ja syvällisesti, kuten vaikkapa Miguel Unamuno, Mestari Eckart tai itse paavi.

Kulttuuristen erojen ja vastakkainasettelujen tuottaminen taitaa kuitenkin olla ajan henki. Järki narikkaan, uskon väittelyissä perusteeksi riittää pelkkä usko.

Antti Nylén: Halun & epäluulon esseet. Savukeidas 2010. 393 s.

Kimmo Jylhämö