Vuosi 1918

Lukuaika: 2 minuuttia

Vuosi 1918

Toisaalta: Mikä olisi paras termi kuvaamaan vuoden 1918 tapahtumia Suomessa?

Taas kerran, 90 vuoden jälkeen, kiistellään moniäänisesti siitä, mikä olisi paras termi kuvaamaan vuoden 1918 tapahtumia Suomessa. Oliko kysymyksessä vapaussota, kansalaissota, sisällissota, luokkasota, vallankumous vai punakapina.  

Antaisivat jo olla, yksimielisyyttä ei kuitenkaan tavoiteta. Minusta vuotta 1918 voitaisiin nimittää onnettomuudeksi, joka se oli paitsi niille tuhansille, jotka tuolloin kuolivat, myös koko Suomelle, sodassa voittaneillekin.

Vuosi 1918 oli seurausta vanhoista kaunoista, purkamatta jääneistä yhteiskunnallisista ja taloudellisista vääristymistä, säätyvallan kuolinkorinoista ja Venäjän vallankumouksesta, joka osui  liian lähelle mennäkseen ohi ilman vaikutuksia. 

Joku on sanonut  perimmäiseksi syyksi elintarvikepulan. Levottomuudet, lakot ja rettelöt  alkoivat, kun viljantuonti Venäjältä tyrehtyi. Tai sitten saatavilla yksinkertaisesti vain oli liikaa aseita, niille innokkaita käyttäjiä ja aseiden jyville otollisia kohteita. 1918 on avaimenreikä toisenlaiseen Suomeen.

Tämä  Suomi on luotaantyöntävä, väkivaltainen ja raaka, pahempi kuin pirullisin painajaisuni. Vuoden 1918 Suomessa ei puhuta demokratian pelisäännöistä tai sen yhteiskunnallisia vastakohtia pehmentävistä vaikutuksista. Demokratia on havaittu  toimimattomaksi molemmin puolin rintamaa ja ripustettu kaappiin kuin juhlatakki, jota ei ryskätöissä tarvita.

Suomi 1918  on vaarallinen loukko,  siellä tilejä tasoitellaan teloituskomppanioiden yhteislaukauksilla tai riuduttamalla ihmisiä nälkään ja tauteihin vankileireillä. Maa tuomitsee tylysti toisen puolen kansalaisistaan helvetin ankarimpaan pätsiin ja on valmis lähettämään sen sinne kiellettyään siltä ensin ihmisarvon.

Järjestetään pikaoikeudenkäyntejä. Kuolemantuomio muuttuu tunneasiaksi vailla lain pohjaa. Yksi teloitetaan soramonttuun, toinen vasten ladonseinää tai mäntyä. Suomi on ihanteellisen harvaan asuttu maa tällaiseen omaehtoiseen toimintaan. 

Vuoden 1918 Suomessa esiintyy sotakiihkoilua, mielivaltaa, jyrkkyyttä, rasismiakin. Voittajien Suomi on valmis hylkäämään tasavaltalaiset arvot ja kutsuu hallitsijakseen saksalaisen kuninkaan, jolle on aurattu tie pistimin ja konekiväärein. Suomi  unelmoi alueista, jotka se lohkoo itselleen idästä, Venäjän haaskalta. Militarismi on maata määrittävä aate, sen sankarit ovat sotilaita, jääkäreitä ja valkoisen talonpoikaisarmeijan taistelijoita. 

On kuin vuosisadat muiden holhouksessa eläneen pienen kansan olisi omilleen päästyään vallannut verinen huimaus.  Se tahtoo näyttää maailmalle, mistä suomalaiset oikeasti on tehty. 

Ulkomailla tiedetään Suomen sisällissodasta ja sen jälkiselvittelyistä melko vähän, sen tapahtumat häviävät Venäjän vallankumouksen laajempiin raameihin. Eräs 20. vuosisadan suurimpia taisteluja listaava englantilaisteos ei mainitse sanallakaan Tampereen valtausta, vaikka se oli nuoren vuosisadan ensimmäinen suuri maataistelu Pohjolassa.

Erityisempää ihmeteltävää tässä ei ole, sillä suomalaiset olivat itsekin vuosikymmenet tietämättömiä siitä mitä todella oli tapahtunut. Vapaalla tieteellä on ollut  jonkinlainen trauma kapinakeväästä ja sen jälkilöylyistä, sillä vuosi 1918 ei kuulu suomalaisen historiankirjoituksen tähtihetkiin. 

Se, että aihetta on yhä uupumatta pöyhittävä, kertoo millä tolalla asiat olivat kauan. Ensimmäiset edes vähänkään luotettavat tutkimukset sisällissodasta ilmestyivät vasta 1960-luvulla. Mikä otti näin kauan? Tarve peitellä ja vaieta? Totuuden kertakaikkinen karmeusko?

Vuoden 1918 omakohtaisesti kokeneita on elossa enää kourallinen, hoitokodeissa petipotilaina. Mutta meidät jakaa edelleen näkymätön rintamalinja. Tuntuu kuin kirous todella kestäisi kolmanteen polveen. Eikä se siihen pääty.

Vuosi 1918 vastaa kysymykseen, miksi suomalaiset eivät erityisemmin kunnostaudu kansalaistottelemattomuudessa: piesty koira  kavahtaa keppiä. Tällaista kurikoulua muissa Pohjoismaissa ei tunneta, Ruotsissakin täytyy kai mennä ruudittomalle ajalle asti vastaavanlaista veljesvihaa haettaessa. 

Aina voi väittää, ettei pelko tule niin kaukaa, sukupolvien takaa, ei voi tulla. Itse olen eri mieltä –  juuri sieltä se tulee. Hallitsemattoman väkivallan ja esivallan kasvot ottaneen säälimättömän koston muisto vaikuttaa meissä syvällä. 

Itsenäisen Suomen ensimmäinen perintö monille kansalaisilleen oli pelko.  Se on osoittautunut kiusallisen kestäväksi.

Kirjoittaja on turenkilainen vapaa toimittaja.

Pentti Hietanen

  • 9.9.2009