Tanskalaiset nuoret yrittävät opettaa käytöstapoja viisivuotiaalle hallitukselleen. Uhmaikäinen Folketinget puree ja lyö.
Christianian tilanteen kanssa samaan aikaan Kööpenhaminassa puhuttaa Ungdomshusetin kohtalo. Nuorten talo on 1980-luvun alussa vallattu rakennus, jonka aatemaailma muistuttaa monessa mielessä Christianiaa. Paikalla ei ole koskaan ollut johtajaa tai palkattua työntekijää. Kaikki pyörii talkoovoimin, ja päätökset tehdään yhteisesti maanantaikokouksessa.
“Taloa käyttää meidän arviomme mukaan noin 10 000 kävijää joka vuosi”, kertoo Filip, Ungdomshusetin, tuttavallisesti Ungerenin, pressiryhmän jäsen. Nuoret ovat erittäin organisoituneita. Tiedotusvälineille puhuvat vain pressiryhmän jäsenet.
Kööpenhaminan kaupunki on myynyt talon eteenpäin, mutta nuoret eivät hyväksy kauppaa. Vanhan sopimuksen mukaan vastaavassa tilanteessa kaupungin pitäisi tarjota uusia tiloja, mutta sellaista ei ole tehty. Tosin Filipin mukaan nuoret eivät pidä uusia tiloja edes varteenotettavana vaihtoehtona. “Meillä on sopimus 1980-luvulta, jolloin kaupunki lupasi talon omatoimiseen käyttöön pysyvästi. Uusi hallitus yrittää muuttaa kaikki vanhat sopimukset, mutta me katsomme olevamme laillisia vuokralaisia emmekä aio lähteä mihinkään. Taloa ei ole julistettu vallatuksi, mutta pahimpaan on varauduttu.”
”Järjestimme kaksi mielenosoitusta talon puolesta, joista ensimmäisessä oli paikalla yli 3 000 nuorta. Se on iso luku tämän kokoisessa kaupungissa. Tuntuu uskomattomalta, että yksikään tiedotusväline ei kommentoinut asiaa. Seuraavana päivänä järjestetty Reclaim the Streets päättyi mellakkaan ja se kyllä uutisoitiin näkyvästi. 260 pidätetystä 253 päästettiin pois kahdentoista tunnin sisällä. Viisi ihmistä jäi tutkintavankeuteen”, Filip kertoo.
Olin itse seuraamassa Reclaim the Streets -tapahtumaa. Kulkueeseen osallistui noin 500 ihmistä. Heitä vastassa oli yli 200 poliisia, jotka pysäyttivät kulkueen heti alkuunsa ja saartoivat mielenosoittajat. Poliisi tarttui hihaani ja sanoi, että minun pitää päättää mitä teen, menenkö saarron sisälle vai jäänkö ulos. ”I’m in”, sanoin ja yritin hakea kameran kuvatakseni tapahtumia. Poliisi sai hepulin ja käski minun poistua alueelta.
Mellakkapoliisi eteni Kööpenhaminan läpi rintamana työntäen mielenosoittajia edellään. Näky oli absurdi, koska poliisin mellakkarivistö kulki keskustakatujen läpi. Katukahviloiden asiakkaat vetäisivät café lattensa väärään kurkkuun, he huomasivat yhtäkkiä joutuneensa keskelle sotatannerta.
Pienessä puistossa poliisit ryntäsivät mielenosoittajia vastaan. Samaan aikaan ainakin sata pulloa kirposi ilmaan mielenosoittajien käsistä.
Ungdomshuset on saanut Kööpenhaminan kaupungilta ukaasin, että nuorten pitää olla ulkona 14.12. mennessä tai talo tyhjennetään väkisin. Ungdomshuset on käynyt elinaikanansa läpi monta suvantovaihetta, mutta tällä hetkellä toiminta on taas erittäin järjestäytynyttä ja vilkasta.
Nuoret reagoivat kaupungin toimiin hyvin eri tavalla kuin christianialaiset. Alistumisen merkkejä ei ole näkyvissä. Järjestäytymistä helpottaa myös se, että missio on selkeä ja yhtenäinen: pelastaa talo. Viisikerroksiseen taloon mahtuu paljon erilaista aktiviteettia. Talolla on oma kuntosali, mahdollisuus painaa t-paitoja ja totta kai iso määrä erilaisia harjoitustiloja. Talossa järjestetään erilaisia tapahtumia työpajoista festivaaleihin. Keikkoja ja tapahtumia varten on kaksi salia, pienempi vetää 200 henkeä ja isompaan tilaan mahtuu jopa 800 ihmistä.
Täysin kollektiivisesti pyörivä paikka ei halua luetella sääntöjä toiminnalleen, mutta joitain linjauksia on tehty. “Olemme sopineet, että keikoilla lipun hintakatto on 60 kruunua eli noin kahdeksan euroa ja että luomuolutta myydään samaan hintaan kuin tavallista. Ainoat kiellot ovat: ei rasismia, ei seksismiä, ei väkivaltaa eikä kovia huumeita”, Filip määrittelee.
Ungdomshuset on saanut tukea yllättäviltä suunnilta. Täysin ulkopuolisista tahoista on koottu tukiyhdistys, johon kuuluu kulttuurivaikuttajia, nuorisotyöntekijöitä ja pappi.
Yhdistys yrittää auttaa nuoria säilyttämään paikan, jollaisia ainakin löytyy Suomestakin aivan liian vähän.
Silvia Modig
