Voima kävi ottamassa selvää, toimiiko Italian jo 30 vuotta sitten aloitettu mielenterveysuudistus. Onko tilalla inhimillinen hoitomalli – vai onko mielisairaat jätetty heitteille?
Kopioitu osoitteesta http://www.voima.fi/content/view/full/3163
God dag”, sanoo nuorehko mies suomalaiselle toimittajalle sosiaalisen Anthropos-osuuskunnan ylläpitämässä mielenterveyskuntoutujien päiväkeskuksessa, Centro Diurnossa.
Kun kysyn, miten hän on oppinut ruotsia, ”Lars” kertoo lukeneensa sanakirjoja. Sitten hän kertoo lähtevänsä kohta kirkkoon rukoilemaan. Päiväkeskuksessa on meneillään lauantaiaamupäivän korupaja.
Potilaat, tai kuten nykyisin on tapana sanoa, asiakkaat tai mielenterveyskuntoutujat, haetaan kotoaan autolla keskukseen päivittäin, kuusi kertaa viikossa, sillä Italiassa myös lauantaiaamupäivä on ihan tavanomainen työ- ja koulupäivä.
Keskuksen koordinaattori Giovanna Maglia kertoo mielenterveyskuntoutujia olevan kaksikymmentä, ja heillä on monipuolista ohjelmaa aamu- ja iltapäivisin: ompelua, koritöitä, jalkapalloa, puutöitä, liikuntaa, elokuvia ja ryhmäterapiaa, teatteria, tee-se-itse-työpajaa, valokuvauskerhoa, koristemaalausta, tietokonekurssia ja retkiä lähialueelle.
Päiväkeskuksen ryhmä osallistuu myös erilaisiin tapahtumiin ja tempauksiin – kuten hölkkätapahtumiin, kulkueisiin tai ympäristövalistustempauksiin – yhdessä muiden ryhmien eli niin sanottujen normaalien kanssa.
Kaikki eivät ole innostuneita korutyöpajasta, etenkin osa miehistä kuljeskelee sinne tänne ja käy ulkona tupakalla. ”Lars” ei sitten loppujen lopuksi lähde kirkkoon rukoilemaan, vaan tulee keskustelemaan kanssani englanniksi. Yritän kysyä, miten hän voi ja voiko hän nykyisin paremmin, mutta hän sanoi tulevansa Suomeen, kun voi paremmin – ei kun Australiaan, hän korjaa, koska hänellä oli siellä sukulaisia.
Pikkuruisten helmien pujottaminen ohueen lankaan on normaalillekin mämmikouralle hankala tehtävä, saati keskittymisvaikeuksista kärsiville mielenterveyskuntoutujille. Suuri osa puuhastelee tehtävän kimpussa ihan kiitettävästi.
Olen saanut luvan kuvata työpajan toimintaa. Kuvaaminen herättää heti kovia intohimoja osan vaatiessa omia poseerauskuvia ja osan vajotessa syvemmin kumaraan pöydän ääreen.
Ensimmäinen diagnoosinsa toimittajalle paljastava ilmoittaa olevansa masentunut, vaikka olin pari päivää sitten saanut kuulla, miten vähän depressiota Etelä-Italiassa on verrattuna Pohjois-Eurooppaan. Nainen ja hänen ystävänsä haluavat yhteiskuvaan.
Kun lähden Anthropoksen päiväkeskuksesta, törmään kadulla ”Giuliaan”, jonka tapasin muutama päivä aikaisemmin Anthropoksen asuntolan edustalla, kun hän oli palaamassa tupakanostoretkeltään takaisin tukiasuntolaansa. Myös ”Giulia” halusi ehdottomasti kuvaan vaaleahiuksisen avustajani kanssa.
Nyt selitän hänelle jotain sekavaa huonolla italialla ja hän ilmeisesti luulee, että hänen ymmärryksessään on jotain vikaa, kun hän ei tunnu tajuavan mitään. Olen hämmentynyt, että ”Giulia” vaikuttaa huonokuntoisemmalta kuin muutama päivä sitten. Hieman arveluttaa, selviääkö hän toisella puolella kaupunkia sijaitsevaan asuntolaansa asti. Annan hänen kuitenkin jatkaa matkaansa yksin.
Basaglian lakina tai lakina numero 180:nä yleisesti tunnettu mielenterveyssäännös vuodelta 1978 edellytti mielisairaaloiden sulkemista. Pohjois-Italiasta psykiatri Franco Basaglian aloitteesta alkunsa saaneen reformin toteuttaminen on ollut vaihtelevaa.
Pohjois-Italiassa uudistus lienee toteutunut parhaiten, mutta etelässä on hidasteltu. Italian uudistuksen takana oli uudenlainen – joissain määrin myös antipsykiatrinen – näkemys mielisairauksista sekä yhteisöpsykiatrinen hoito- ja kuntoutusmalli.
Lain täytäntöönpanoa on vaikeuttanut psykiatrisen hoitohenkilökunnan, instituutioiden ja omaisten vastustus, sekä terveydenhuollosta Italiassa vastuussa olevien läänien erilaiset mahdollisuudet rahoittaa ja tukea yhteisöpsykiatrista mallia.
Kielteisimmin nykyiseen käytäntöön tapaamistani apulialaisista suhtautui Barin yliopiston psykologian historian professori Maria Sinatra. Hänen mielestään hoitohenkilökunta sosiaalisissa osuuskunnissa on huonosti koulutettua. Psykologien kliininen koulutus on Sinatran mukaan ala-arvoista. Sinatraa närästää myös Basaglian lain antipsykiatrinen luonne. Kun mielisairaaloista luovuttiin, kaikki eivät kestäneet muutosta, vaan päätyivät itsemurhaan.
Ainakin Giovinazzon pikkukaupungissa vaikuttavan sosiaalisen osuuskunnan, Anthropoksen psykologit, psykoanalyytikko Pino Guario ja perheterapeutti Nicoletta de Lorenzo, ovat koulutettuja psykologeja ja terapeutteja. Anthropoksen psykologit kertoivat, että vain noin 10 prosenttia mielenterveyskeskuksien asiakkaista päätyy Anthropoksen kaltaisen sosiaalisen osuuskunnan tukiasuntoihin tai päiväkeskuksiin.
Kyseessä ovat yleensä siis vakavammin sairaat henkilöt, jotka vanhassa järjestelmässä olisi suljettu mahdollisesti loppuiäkseen mielisairaaloihin. Tukiasuntoja on kolmea kategoriaa: 24 tuntia valvottuja, 12 tuntia valvottuja ja tukiasuntoja, joissa sosiaalityöntekijät käyvät vain neuvomassa ja avustamassa kotiaskareissa kolmen tunnin ajan päivässä.
Käyn tutustumassa Anthropoksen ympäri vuorokauden valvottuun tukiasuntolaan, niin sanottuun 24 h -asuntolaan, missä myös ”Giulia” asui. Voisi sanoa, että kyseessä on käytännössä mielisairaalan avo-osasto, mutta tukiasuntolaksi sen tekee asiakkaiden itsenäisempi elämä.
Tavoitteena on edistää kuntoutujia vielä omatoimisemmiksi, jotta he tulisivat toimeen vain 12 tunnin tukiasuntolassa. Vaikuttavinta oli kuitenkin se, että myös skitsofreniasta kärsiville oli tarjolla ainakin ryhmäterapiaa – siis niille, joiden kunto mahdollisti psykoterapian.
Psykoanalyytikko Guario ei ollut erityisen innostunut Yhdysvalloissa ja Euroopassa muotiin tulleesta kognitiivisesta psykoterapiasta, jota hän pitää pinnallisena pikapaikkauksena.
Asukkaat osallistuvat arkielämän askareisiin. He muun muassa käyvät ruokaostoksilla ohjaajan kanssa, kattavat pöydän ruokailuja varten tai tekevät pientä työtä keittiössä henkilökunnan kanssa.
Anthropoksen 24 h -asuntola oli varta vasten rakennettu asuntola myös psykoterapia- ja kuntoutuspalveluja varten, mutta se sijaitsi muun asutuksen keskellä. Mitään potilas- tai hoitohenkilökuntavaatteita ei kenelläkään ole, kuten ei ole enää Suomessakaan.
Italian terveydenhuolto perustuu siihen, että on olemassa läänin ylläpitämä terveyskeskusverkosto ja sen alaisena mielenterveyden hallinnollinen yksikkö, Dipartimento Sanità Mentale, DSM, ja sen alaisuudessa eri kaupungeissa mielenterveyskeskuksia, joissa hoidetaan mielenterveysongelmaisten lisäksi päihdeongelmaisia.
Mielenterveyskeskuksissa, CSM, Centro Sanità Mentale on klinikka ja sieltä tehdään tarvittaessa kotikäyntejä. CSM:ssä sitten päätetään, kuka pääsee sosiaalisten yhteisöjen ylläpitämään tukiasuntolaan tai päiväkeskukseen. Sosiaaliset osuuskunnat myyvät palvelunsa läänille, joko kilpailutuksen tai pidempiaikaisen sopimuksen myötä.
Italiassa kunnilla ei ole varsinaisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisvelvollisuutta, vaikka kunnat voivat tarjota esimerkiksi kehitysvammaisten päiväkeskustoimintaa tai liikuntapalveluja ja muuta kuntoutusta mielenterveyskuntoutujille.
Entä mihin oikein joutuvat ne noin 90 prosenttia mielenterveyspotilaista, jotka eivät päädy sosiaalisten yritysten asuntoloihin tai päiväkeskuksiin? Siitä en oikein tahtonut saada selkoa.
Mielisairaaloita ei ole täysin lakkautettu Italiassa, vaan niistä on tullut yksityistä bisnestä, jota myös läänit osin rahoittavat. Ne, joilla on rahaa, voivat laittaa omaisensa yksityisiin mielisairaaloihin tai ostaa yksityisiä psykoterapia-, psykiatri ja kuntoutuspalveluja.
Huomattava osa mielenterveyspotilaista on sen verran hyväkuntoisia, että he tulevat toimeen lääkityksen ja muun hoidon avulla työelämässäkin. Vaikka Italiassa on Kelaa vastaava sosiaaliturvaorganisaatio INPS, Itnstituto Nazionale Previdenza Sociale, se ei tue psykoterapian toteuttamista. Sen sijaan INPS maksaa omaishoidon tukea ja työkyvyttömyyseläkettä.
Pakkohoito eli tahdonvastainen hoito tunnetaan edelleen Italiassa. Siihen määrätään vain äärimmäisissä tapauksissa, tällöin mielenterveyskeskuksen, CSM:n psykiatrin ehdotuksesta, vaikka muodollinen päätösvalta on kunnanjohtajalla eli pormestarilla.
Italiassa byrokratia on sen tyyppistä, että hienoja titteleitä ja leimoja rakastetaan joka käänteessä. Anthropoksen psykologi Guario sanoo, että he pyrkivät kaikissa tilanteissa keskustelemaan ja puhumaan kaikessa rauhassa ensin, ja että tahdonvastainen hoito on ehdottomasti aivan viimeinen vaihtoehto.
Hänen 25-vuotisen työuransa aikana on eteen tullut vain kolme pakkohoitotapausta; joitakin potilaita on laitettu ihan vapaaehtoisesti lepäämään viikoksi psykiatriselle osastolle.
Yritin kysellä, mitä he tekevät vastahankaisille asiakkailleen, esimerkiksi sairaudentunnottomille psykoottisille tai maanisille tapauksille. Guarion mukaan he seuraavat koko ajan omien kuntoutujiensa tilaa ja yrittävät puuttua asiaan ajoissa, jos tilanne näyttää huonolta. Tarvittaessa he menevät asiakkaiden koteihin tai kaduille tapaamaan heitä.
Jos joku ei halua mielenterveyskeskuksen lähetteestä huolimatta tulla heidän tukikotiinsa tai päiväkeskukseensa, he keskustelevat asiakkaan kanssa ja pyytävät tulemaan uudestaan vaikka kuukauden päästä. Yleensä kuntoutujat kiinnostuvat osallistumisesta.
Perheterapeutti Nicoletta de Lorenzo sanoo, että asiakkaat kokevat Anthropoksen toimipisteet turvallisiksi.
”Meille ihmiset ovat ihmisiä, tarinoita, eivät käyttäytymistä”, sanoo puolestaan psykologi Pino Guario. Kun haastattelu päättyy, sisään pelmahtaa yksi kuntoutuja, joka istahtaa psykologi Guarion huoneen sohvalle ja sanoo:
”Mun pitää puhua sun kanssa.” Suhtautuminen vaikuttaa mutkattomalta.
Barista noin 30 kilometriä pohjoiseen sijaitsevassa Molfettassa toimii lähellä katolista kirkkoa oleva EPASSS-yhdistys, jolla on tukiasuntola keskellä kaupunkia tavallisen kerrostalon kahdessa kerroksessa. Tässä 24 h -asuntolassa asui 11 henkilöä silloin, kun kävin tutustumassa siihen, mutta tilaa oli kahdellekymmenelle asukkaalle.
Asuntolan johtaja Antonio Caputti kertoo ”Silviosta”, joka oli ollut kauan kotona piilossa, kun oli sairastunut kaksikymppisenä. Vasta noin kymmenen vuoden päästä, kun yksityinen hoito ei enää riittänyt, perhe oli ottanut yhteyttä julkiseen terveydenhuoltoon ja sitä kautta hän oli päätynyt EPASSSin tukiasuntoon. Tukiasunnossa hänestä oli tullut aktiivisempi.
Käymme ”Silvion” huoneessa, ja hän nousee ylös poseeraamaan pöydän ääreen. Lähtiessämme hän katselee meitä ikkunasta. Toinen asukas, jota käymme tapaamassa hänen huoneessaan, kertoo suorittaneensa usean alan insinööritutkinnon kolmessa vuodessa. Hän on todella lahjakas piirtäjä ja esittelee taidettaan meille.
Myös EPASSSin asuntolassa on erilaista työtoimintaa ja henki tuntuu hyvin tasaveroiselta ja avoimelta. Tukiasuntolassa on myös tarjolla keskusteluapua psykologin kanssa ja ryhmäkeskusteluja. Henkilökunta on koulutukseltaan pääosin sosiaalikasvattajia. He eivät ole psykiatrisen hoidon asiantuntijoita, mitä professori Sinatra nimenomaan arvostelee.
Toisaalta kyse ei ole hoitolaitoksesta, vaan yhteisöpsykiatrisesta kuntouttavasta ja aktivoivasta tukiasuntolasta. EPASSSilla on oma psykiatri, joka määrää lääkityksestä ja muutenkin tarkkailee potilaiden kuntoa.
Asukkaat ottavat itse lääkkeensä siten, että henkilökunta antaa heille lääkepaketin käteen ja katsoo, että he ottavat oikeaa lääkettä oikean määrän. Lääkkeet säilytettään toimiston suljetussa kaapissa.
Sosiaaliset yritykset kutsuvat toimintatapaansa hoitavaksi ja kuntouttavaksi yhteisöksi. Tavoitteena on mielenterveyskuntoutujien omatoimisuuden lisääminen, vuorovaikutustaitojen kehittäminen ja työhön valmentaminen. Olennaista on myös mielenterveysongelmaisten integroiminen tavalliseen elämään. Siksi tukiasuntolat ja päiväkeskukset ovat pienikokoisia ja sijaitsevat keskellä tavallisia asutusta, tavallisten ihmisten naapureissa.
Kulttuuri- ja urheilutoimintaa harjoitetaan ympäröivän yhteisön kanssa. Anthropoksen johtaja Cozzari on yrittänyt viritellä myös yhteyksiä kaupungin perheisiin katolisen kirkon kautta siten, että kukin perhe ”adoptoisi” yhden mielenterveyskuntoutujan ja viettäisi aikaansa sunnuntaisin hänen kanssaan esimerkiksi retkellä tai illallisella.
Tukiasuminen ja päiväkeskustoiminta ruokailuineen on ilmaista mielenterveyskuntoutujille. Pienimmät työkyvyttömyyseläkkeet ovat hieman yli 250 euroa kuukaudessa, joten sen turvin ei kuntoutujilla olisi mitään mahdollisuutta elää omillaan.
Italiassa yksin, perheestä erossa eläminen ei ole muutenkaan kovin suosittua. Jotkut kuntoutujat antavat eläkkeensä perheelleen,vaikka asuvat tukiasuntolassa. Tällöin perhe voi olla aktivoitumisen este, jos kuntoutuja haluaisi yrittää työntekoa ja luopua eläkkeestään.
Apuliassa on tosin ollut vaikeaa löytää vajaakuntoisille työtä, koska työttömyysaste on korkea. Mielenterveyskuntoutujat osallistuvat osuuskunnissa suomalaista kuntouttavaa työtoimintaa vastaavaan työhön ja saavat siitä pienen taskurahan.
Italialaiseen byrokratiaan kuuluu sekin, että sama osuuskunta, joka tarjoaa yhteisöpsykiatrisia kuntoutuspalveluja, ei voi hoitaa päiväkeskuksen tai tukiasuntolan ruokailu-, siivous- ja kuljetuspalveluja.
Sekä EPASSSilla että Anthropoksella on ollut maatalous- ja puutarhaprojekteja, joiden avulla on pyritty työllistämään kuntoutujia. Ne ovat osin kariutuneet siihen, ettei sopivaa maatalousmaata ole ollut tarjolla. Anthropoksella on kuitenkin kauppa, jossa myydään luomuvihanneksia ja -hedelmiä.
Vaikka mielisairaus ei ole enää Italiassa niin suuri häpeä kuin aikaisemmin, ei mitään kovin olennaista muutosta asenteissa ole tapahtunut mielisairaaloiden lakkauttamisen myötä. Mielisairaita pidetään edelleenkin usein mahdollisesti väkivaltaisina.
Ja kaikki kyllä tietävät, ketkä ovat Anthropoksen tai EPASSSin tai jonkun muun sosiaalisen osuuskunnan tyyppejä. Kaduilla todellakin liikkuu enemmän toisenlaisia ihmisiä kuin Suomessa, mutta ei se ole mitenkään pelottavaa.
Anthropoksen johtajan Maria Pia Cozzarin mielestä ihmiset pelkäävät omaa pimeää puoltaan ja ovat siksi torjuvia mielisairaita kohtaan.
EPASSSin Molfettan asuntolan johtaja Antonio Caputi puolestaan sanoo, että omaiset vastustivat ja vastustavat mielisairaaloiden lakkauttamista, koska pelkäävät joutuvansa tekemisiin mielisairaiden kanssa.
Cozzari kertoo, miten hankalaa oli hankkia tukiasuntopaikkoja alkuvaiheessa, kun muut talon asukkaat eivät ole halunneet naapuriinsa mielenterveyskuntoutujia. Nykyisin tilanne on Cozzarin mukaan helpompi, kun tukiasuntoihin on jo totuttu.
Psykologi-psykiatri Francesco Bubbieo toteaa, että jos ihmisellä on sydänsairaus, kaikki tukevat, mutta jos sairastuu mieleltään, ihmiset kaikkoavat.
”Mielisairaat ovat sairainakin b-luokan kansalaisia”, sanoo Anthropoksen psykologi Pino Guario. Sekä Guario että Cozzari pitävät melkein tärkeimpänä työnään ennakkoluuloja vastaan taistelemista.
Psykologi-psykiatri Francesco Bubbieo sanoo suoraan, että ilman tehokkaita lääkkeitä Basaglian lakia ei voitaisi toteuttaa. Bubbieo tarkoittaa ennen kaikkea neurolepteja eli uusia antipsykootteja. Maallikon näkökulmasta ainakin osa tapaamistani kuntoutujista vaikutti suorastaan ylilääkityiltä.
Tärkein lääke vaikuttaa olevan Suomessakin suosittu Z-alkuinen neurolepti. Tukiasuntoloissa asuvat ovat pääosin psykoottisia, skitsofreenikoita tai persoonallisuushäiriöisiä tai heillä on useita diagnooseja. Anthropoksen psykologin Pino Guarion mukaan masentuneita ei juuri Etelä-Italiassa ole.
Lääkityksen lisäksi Anthropoksen tai EPASSSin kaltaisten kolmannen sektorin yhteisökuntoutuspalvelujen piiriin päässeille on tarjolla paljon kuntouttavia aktiviteetteja ja jopa psykoterapiaa.
Euroopan unionin tilastojen mukaan Italiassa käytetään selvästi vähemmän psyykelääkkeitä kuin Suomessa, mutta pelkästään masennuslääkkeiden vähäinen käyttö Italiassa voinee selittää eron.
Bubbieon mielestä ”basaglialainen” käsitys mielenterveysongelmista perustuu julkiseen, yhteiskunnalliseen sairauskäsitykseen ja sen hoito lääkitykseen, psykologiaan ja sosiaalisiin olosuhteisiin. Tavoitteena on tukevan ja turvallisen ympäristö luominen, oppiva yhteisö ja eheyttävä vuorovaikutus.
”Ihmiset opettavat meitä elämään ihmisen elämää”, sanoo eläkkeellä oleva psykologi-psykiatri Bubbeio, joka tunnetaan myös fransiskaanimunkki Don Marianona.
On radikaalia väittää, että mielisairaus on vain väliaikainen tila tai häiriö. Vieläkin vallankumouksellisempaa on väittää antipsykiatrisen ajattelun mukaan, että mielisairauksia ei ylipäätään ole olemassa. Haastattelemani mielenterveystyöntekijät eivät kuitenkaan väheksyneet mielisairauksien tai mielenhäiriöiden olemassaoloa, mutta korostivat oikean ja riittävän hoidon sekä yhteisöllisen kuntoutuksen merkitystä.
Basaglian lakia pidettiin periaatteessa hyvänä, mutta esimerkiksi psykologian historian professori Maria Sinatra arvostelee sen toteuttamista. Sinatran mielestä tarvittaisiin julkisen vallan ylläpitämiä yleissairaaloiden psykiatrisia osastoja. Nykyinen sekava ja hajautunut järjestelmä, jossa julkinen valta ei edes valvo sitä, minkälaisia palveluja se ostaa, on kallista ja tehotonta.
Yksityisiä mielisairaaloita ei ole kokonaan lakkautettu, vaikka julkiset pääosin onkin lopetettu. Terveydenhuollosta vastaavat läänit sen sijaan ostavat yksityisten mielisairaaloiden palveluja. Vastikään Italian kansallisen viestintäyhtiön, RAI:n TV-reportaasi paljasti huijauksen, joka tapahtui lähellä katolista kirkkoa olevan järjestön ylläpitämässä mielisairaalassa.
Lääni oli tehnyt ostopalvelusopimuksen järjestön mielisairaalan kanssa, mutta suurin osa rahoista oli uitettu Vatikaanin pankkiin. Mielenterveyspotilaat taas elivät epäinhimillisissä olosuhteissa rapistuvassa vanhassa rakennuksessa.
Anthropoksen toimitusjohtaja Pia Maria Cozzeri kertoo, että he aloittivat toiminnan yhdessä psykologi Guarion kanssa vuonna 1986. He toteuttivat Barin lähellä sijaitsevaan Biceglien ”Jumalallisen huolenpidon talossa”, Casa della Divina Provvidenzassa, yhteisöpsykiatrista kuntoutusta psykiatristen potilaiden kanssa.
Casa della Divina Provvidenzassa oli parhaimmillaan – tai pahimmillaan – 20 000 potilasta, se oli kaupunki kaupungissa. Instituutio syntyi, kun toisen maailmansodan jälkeen katolisen kirkon toimijat keräsivät sodassa vammautuneita, orpoja ja muita vammaista ja huono-osaisia Biceglieen.
Matka jättimielissairaaloista taloudellisten ja poliittisten intressien ja intohimojen paineeessa kohti yhteisöpsykiatrista hoito- ja kuntoutusmallia on ollut pitkä ja kivinen. Laadukkaiden kolmannen sektorin palvelujen piiriin päässeet ovat todella onnekkaita. Kaikki haastattelmani henkilöt olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että resurssit ovat riittämättömiä.
Italian mallia on ihannoitu, moitittu ja seurattu hyvin tarkkaan. Esimerkiksi Kanadassa, Britanniassa ja Belgiassa on toteutettu yhteispsykiatrisia uudistuksia, vaikka ei ehkä niin radikaalisti kuin Italiassa.
Suomessa ei juuri yhteisöpsykiatriasta puhuta, vaikka jo 1990-luvun lama-aikana alettiin psykiatrisia sairaalapaikkoja vähentää ja psykiatrisen hoidon budjettia höylättiin. Kunnollista avohoitoa ei koskaan järjestetty, mikä on johtanut siihen, että julkisen sektorin psykiatrit, psykoterapeutit ja psykologit ovat väsyneet työtaakkaansa.
Sattumoisin mielenterveyden uutta reformia ollaan puuhaamassa taas lama-aikana. Sosiaali- ja terveysministeriön komiteamietinnössä Mieli 2009 -ohjelmassa esitetään erillisistä mielisairaaloista luopumista ja psykiatristen osastojen perustamista tavanomaisiin sairaaloihin. Samalla laitospaikkojen määrää vähennettäisiin. Avohoitoa olisi tarkoitus lisätä ja monipuolistaa kotikäynneillä sekä kokemusasintuntijoiden ja vertaistoimijoiden mukaan ottamisella.
Mieli 2009 -raportissa kerrotaan, että ”avohoidon kehittäminen ja monipuolistaminen on ensisijaista ja vasta sen jälkeen voidaan laitoshoitoa supistaa”. Vai käykö uudistuksessa samalla tavalla kuin 1990-luvulla? Onko sittenkin toteutusvaiheessa taas tärkeintä kustannusten säästäminen mielenterveyspotilaiden kustannuksella?
Maarit Nermes
