Suomi on sodassa, Afganistan-teatteriesitys muistuttaa.

Suomi ei ole sotaa käyvä maa. Suomi on mukana rauhanturvaoperaatiossa Afganistanissa. Sen tarkoitus on turvata demokratian ja vakauden kehittymistä maassa. Tämä on puolustusministeriön näkemys.

Samaan Nato-johtoiseen Afganistanin operaatioon osallistuu kuitenkin useita maita, joissa ei ajatella suinkaan samoin.

Miten voi olla, että saman Isaf-operaation osallistujista osa on sodassa, osa ei?

Sotaan osallistumisen määritelmä on juridinen, eikä lainkaan yksinkertainen. Siitä ei Suomessakaan olla täysin yksimielisiä. Afganistanin operaation ristiriidoista sekä inhimillisestä tarkoituksen ja totuuden etsinnästä kertoo Tapio Kankaanpään ohjaama Afganistan, joka perustuu muusikkonakin tunnetun näytelmäkirjailija Paula Vesalan tekstiin.

Vuonna 2012 Teatterikorkeakoulussa lyhyemmässä muodossa esitetyn pienoisnäytelmän taustalla oli Vesalan oman pikkuveljen lähtö rauhanturvaajaksi Afganistaniin ja raivo hiljaisuudesta asian ympärillä.

”Olen ollut hämmästynyt siitä, ettei Afganistanin operaatiosta ole Suomessa syntynyt suurempaa hälyä verrattuna moniin muihin maihin”, Vesala sanoo viitaten esimerkiksi siviiliuhrien lukumäärän aiheuttamiin kohuihin. Ne ovat ajaneet esimerkiksi Saksassa useita poliitikkoja eroamaan ja Hollannin hallituksen hajoamaan vuonna 2010.

”Oma näkökulmani on, että Suomi on sodan osapuoli. Esimerkiksi Virossa puhutaan avoimesti siitä, että Viro on ollut osallisena sodassa”, Vesala jatkaa.

Sekä teksti että esitys kertovat yksilöistä. Vaikka sekä ohjaaja että käsikirjoittaja ovat taustatyössään haastatelleet Afganistanista palanneita rauhanturvaajia, dokumenttiteatteria esitys ei ole.

Dokumenttiteatterissa otetaan esimerkiksi suoria repliikkejä käytetyistä lähteistä. Afganistanissa sen sijaan taustatyön avulla on luotu uusia, fiktiivisiä ihmisiä ja kohtauksia.

Ohjaaja Tapio Kankaanpään mukaan haastatteluissa nousi esiin paljon tunteita, joita on vaikeaa sanallistaa. On traumaa koetuista kauheuksista, toisaalta häpeää siitä, että on jouduttu istumaan paikoillaan, kaukana tapahtumista. Kankaanpää halusi kuvata ohjauksessaan tunteita kehollisesti:

”Työryhmän kanssa olemme käsitelleet aihetta psykofyysisesti, muistijäljen kautta. Joitain asioita olemme esittäneet esimerkiksi liikkeellisesti.”

Kankaanpään ohjauksen taustalla ovat kysymykset rajauksesta, retoriikasta sekä suhteesta julkisuuteen.

”Monilla haastatelluilla tuli tiettyjen kysymysten edessä lukko vastaan. Rauhanturvaajille on opetettu, miten julkisuudessa tulisi asioista puhua.”
Kankaanpää osaa samaistua heiltä vaadittuun ryhmämentaliteettiin ja tottelemiseen. Hän lähes päätyi sotilasuralle.

”Teatteripiireissä sitä, että olen käynyt armeijan, pidetään vieraana ja negatiivisena. Kuitenkin kävin reserviupseerikoulun. Sen jälkeen oli iso hetki valita sotilasura tai teatteri.”

Teatteri voitti. Kokemus on opettanut Kankaanpäätä ymmärtämään armeijaa.

”Mieli soljuu siellä mukana.”

On tilanteita, joissa mieli lakkaa soljumasta. Esityksessäkin hahmoilla on erilaisia motiiveja lähteä Afganistaniin: halutaan auttaa, ehkä halutaan kokemuksia. Kuitenkin epäilys puskee esiin.

”Hahmoille on epäselvää, mitä puolustetaan. Ei tiedetä, ollaanko vai eikö olla sodassa. Tilanne siellä on mieletön. Afganistanilaiset toivovat rauhaa, osalle kelpaisi vaikka taliban-hallinnon paluu, jos se sitä vaatii”, Kankaanpää listaa.

Rauhanturvaajien asema on sikälikin ristiriitainen, että he saavat vain puolustaa, eivät hyökätä. Toisinaan se tekee esityksen hahmoista voimattomia.

Eräässä kohtauksessa he kohtaavat mielenosoituksen. Siihen osallistujia vastaan hyökkäävät väkivaltaisesti juuri ne paikalliset turvallisuusjoukot, joita rauhanturvaajat ovat maassa tukemassa. Rauhanturvaajilla ei siis ole mandaattia toimia siviilien puolustamiseksi.

”Ase tekee sotilaan. Mitä jää jäljelle, kun se otetaan pois?” Kankaanpää kysyy.

Esityksessä, kuten todellisuudessa, rauhanturvaajat joutuvat usein purkamaan kokemuksiaan keskenään.

Haastatellut ovat kertoneet tovereista, joista jotkut ovat päätyneet käyttämään huumeita, loukkaantuneet pysyvästi tai yrittäneet itsemurhaa.

”Post-traumaattinen stressi voi puhjeta pitkänkin ajan jälkeen, mutta rauhanturvaveteraanin tulisi voida osoittaa vammojen aiheutuneen työtehtävissä”, Vesala muistuttaa.

Vesala on kirjailijana tyytyväinen siihen, että hänen teksteihinsä tartutaan. Tämän aiheen esille tuominen on hänestä tärkeää. Hänestä Suomen osallistumisesta Afganistanin Isaf-operatioon ei ole puhuttu tarpeeksi.

”Meillä on sotaveteraaneja Afganistanista, ja kaksi kaatunutta. On muutamia aktiivisia toimittajia, joiden ansiosta välillä julkaistaan juttuja aiheesta, mutta mitään polemiikkia aiheesta ei vain synny, ikään kuin se olisi jo valmiiksi hyväksytty. Muutamat epäilijöiden ja kriitikoiden soraäänet tyrmätään salaliittoteorioina. Kuinkahan ennalta pedattu Suomen Nato-jäsenyys jo on?” Vesala kysyy.

Operaatiota ollaan lopettamassa nykymuodossaan tämän vuoden aikana.


”Jälkikäteen pitäisi keskustella operaatiosta ja siitä, mitä esimerkiksi Nato-jäsenyys tarkoittaisi ja minne kaikkialle pitäisi lähteä”, Vesala toteaa.

”Mitä Suomi itse asiassa halusi osallistumalla Afganistaniin? Mitä olivat ne poliittiset ja taloudelliset syyt?”

Ehkä tämä esitys voi osaltaan avata keskustelua. Ohjaajansa mukaan se ei teilaa ketään, vaan esittää kysymyksiä.

Kirjoittaja on esittävien taiteiden toimittaja ja kulttuurialan sekatyöläinen.

Afganistan, ensi-ilta 15.9. kello 19 Helsingin KokoTeatterissa, muut esitykset 19. & 22.9. Syksyllä esitys kiertää Tampereella teatteri Telakalla, Turussa Tehdas-teatterissa ja Porissa Rakastajat-teatterissa.

Tiina Vanhanen