”Jos nainen voi nousta mestauslavalle, hän voi nousta myös puhujapönttöön.”

Kuinkahan moni Suomessa tietää, että pari vuotta Ranskan vallankumouksen ja ihmisoikeusjulistuksen jälkeen ilmestyi verrattain vähälle huomiolle jäänyt Julistus naiskansalaisen oikeuksista? Ei ehkä kovinkaan moni.

Floridassa kuolemantuomioiden täytäntöönpano on tilapäisesti lakkautettu eettisten kysymysten takia. Mielipiteitä on puolesta ja vastaan. Mahtaakohan rintaman kummallakaan puolella kukaan tietää, että parisensataa vuotta etuajassa eräs rohkea nainen kritisoi voimakkaasti kuolemanrangaistusta, kun samaan aikaan keskustorilla pistettiin ihmisiä kylmäksi giljotiinilla? Tai että sama toisinajattelija vastusti tummaihoisten raakaa kohtelua aikana, jolloin orjakauppa oli kukoistava elinkeino?

En usko.

Ranskalainen Olympe de Gouges (1748–1793) teki kaiken tämän ja paljon muutakin, mutta virallisessa historiankirjoituksessa on hänen kohdallaan pari hassua riviä. Kukaan ei ole ollut antamassa De Gougesille uraauurtavan ihmisoikeustaistelijan ja feministin titteliä, vaikka se hyvin hänelle sopisi. Vasta viime vuosina hänen merkityksensä on alettu ymmärtää.

De Gouges kuuluu niihin historian suuriin ajattelijoihin, joista kukaan ei ole koskaan kuullut eikä tule kuulemaan. Kun laaditaan lista Ranskan vallankumouksen suurista intellektuelleista, siis niistä samoista sankareista jotka ennätysajassa muuttivat ennestään levottoman tilanteen verilöylyksi, de Gougesin nimi tulee jossain häntäpäässä. Nainen ei pääse niin korkea-arvoiseen porukkaan, paitsi ehkä tauluissa ja mielellään rinta paljaana.

Kuitenkin hänen ajatuksensa olivat hämmentävän moderneja. Hän kritisoi ranskan kielen ammattititteleiden mieskeskeisyyttä parisen vuosisataa ennen kuin Suomessa alettiin miettiä, miten voisi sanoa ”lehtimies”, ”talonmies” tai ”virkaveli” sukupuolineutraalisti. Ranskassa asiaa ei ole vielä likimainkaan ratkaistu. Hän ehdotti tärkeitä sosiaalisia uudistuksia: yhteiskunnan pitää huolehtia leskistä, orvoista ja vanhuksista, veroja tulee lisätä, orjuus kieltää. Hän vaati tummaihoisille ihmisoikeuksia siirtomaissa. Hän ei tyytynyt pelkästään valittamaan, vaan hän toimi, vieläpä usein rohkeasti valtavirtaa vastaan.

Poliittisten kirjoitustensa lisäksi de Gouges ennätti kirjoittaa lukuisia näytelmiä ja pari romaania, joissa oli vahva näkemys ja sanoma. Ne eivät kaikki ole mestariteoksia, mutta todistavat nuoren naisen luomisvoimasta ja päättäväisyydestä.

”Jos nainen voi nousta mestauslavalle, hän voi nousta myös puhujapönttöön” oli de Gougesin tunnetuin motto, jota hän myös kiitettävästi omassa elämässään noudatti. Kansalliskokous tuomitsi hänet kuolemaan maanpetturina. Silti tasa-arvoa edistämään suunnitellulle giljotiinillekin hän nousi vasta toisena naisena. Marie Antoinette voitti kisan parilla viikolla, joskin epäreilulla pelillä.

De Gouges sentään mestattiin radikaalien mielipiteidensä eikä huonon miesmaun vuoksi.

Olympe de Gouges kuoli Pariisissa vuonna 1793.

YK:n naisten asemaa käsittelevä toimikunta kokoontui Pekingissä 1995, jossa päätettiin juhlallisesti ”edistää pyrkimyksiä, jotka tuovat tasa-arvoa, kehitystä ja rauhaa kaikille maailman naisille”. Kiinan tavoin Intiassa syntyvyyden säännöstely on johtanut siihen, että pariskunnat abortoivat tyttölapsensa. Tätä yritetään karsia kampanjalla, joka syyttää pareja ”sikiöntaposta”. Kampanja on tuottanut tulosta, ja samalla nainen on käytännössä menettänyt oikeutensa tehdä minkäänlaista aborttia leimaantumisen pelosta.

Afganistanin Taliban-hallintoa kauhisteltiin huntupakon takia, mutta harvemmin puhutaan raiskauksista ja muista kauheuksista, joita tapahtui – ja tapahtuu edelleen – muiden sotapäälliköiden hallitsemilla alueilla. Naisten oikeudet kiinnostavat vain silloin, kun niitä voi käyttää keppihevosena muille poliittisille päämäärille.

De Gougesin tasa-arvoiseen malliyhteiskuntaan on siis vielä jonkin verran matkaa.

Le Monde diplomatique julkaisi marraskuussa De Gougesista liitteen. Artikkeleista on valikoitu juttuun Olympe de Gouges, 2000-luvun nainen.

Taneli Nordberg