Maunu Kurkvaara on esimerkillinen, anteeksipyytelemätön elokuvataiteilija.
1960-luku ei ollut onnellista aikaa suomalaisille elokuvantekijöille. Vuosikymmenen alussa suurstudiot olivat romahtamaisillaan. Laatutukina jaettavat valtion elokuvapalkinnot perustettiin laihana lohtuna keskelle taloudellista katastrofia. Ei ollut Suomen Elokuvasäätiötä eikä mitään muutakaan yritystä tukea.
Kotimainen elokuva ei kiinnostanut yleisöä, televisio oli tullut taloon. Vuosikymmenen alussa koettiin näyttelijälakko, joka muutamaksi vuodeksi pudotti elokuvaroolit enemmän ja vähemmän kokemattomille ihmisille. Elokuvatuotanto oli kuristavaa puuhaa, pitkälti itsenäisten yrittäjien, melko kummallisten intoilijoiden, varassa.
Helmiäkin löytyy, ja niihin voi sukeltaa Suomen elokuva-arkistossa. Elokuvateatteri Orionissa on varattu lähes viikoittainen paikka heinäkuussa 80 vuotta täyttävälle Maunu Kurkvaaralle.
On surullista, että kesäohjelmistoon lykätty Kurkvaaran retrospektiivi on yhtä yksinäisessä nurkassa kuin Kurkvaara oli läpi elokuvauransa, vaikka useat hänen elokuvansa innoittavat enemmän kuin koko viime vuoden kotimainen näytelmäelokuvatuotanto.
1960-luvun alussa Kurkvaara perusti värifilmi-laboratorion, mutta suuria asiakkaita ei kuulunut. Kurkvaara luultavasti toivoi, että Suomen filmiteollisuus teettäisi siellä tusinan elokuvan laboratoriotyöt vuodessa. Silloin hän olisi voinut suunnata omissa filmeissään pidemmälle. Mutta studio romahti ja mielestään Kurkvaara jäi taiteellisessa työssään kesken.
Onnettoman rahapulan ajassa oli myös toinen puoli. Kurkvaaran ohella Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta, Eino Ruutsalo, Mikko Niskanen ja Jörn Donner tekivät kauniita henkilökohtaisia elokuvia.
Nyt, 40 vuotta myöhemmin, tilanne on kääntynyt päälaelleen: valtion innokkaasti tukema, maailmanmarkkinoille haikaileva suomalainen näytelmäelokuva on taiteellisesti nollapisteessä. Henkilökohtainen elokuva on dokumentaristien ja taidemuseoita kiertävien filmitaiteilijoiden varassa. Ja tietysti Kaurismäen.
Kurkvaara poikkesi aikalaisistaan siksi, että hän kirjoitti, ohjasi, kuvasi, leikkasi, lavasti ja laboroi filmejään. Hän myös vilahti usein kameran edessä.
Hän aloitti maalaustaiteen piirissä 1940-luvun lopussa opiskellessaan Ateneumissa, oppi elokuvanteon käytäntöä assistenttina Suomen filmiteollisuudessa T. J. Särkän alaisuudessa ja siirtyi 1950-luvulla itsenäisen elokuvanteon pariin.
Kurkvaaran ensimmäinen pitkä elokuva, Tanskan Bornholmilla kuvattu Onnen saari valmistui 1955. Kurkvaara muokkasi materiaalista uuden version Ei enää eilispäivää (1957) – kuvataiteilijan oikeushan on maalata keskeneräisen työn päälle. Alkuperäisestä versiosta ei ole kopiota.
Ei enää eilispäivää kuvaa haavoittunutta, sairaalassa makaavaa alakuloista sotilasta, jonka tajunta kuljettaa hänet muistoihin rakkauden kesästä. Rakkauden kohde on kuollut, sodasta ei ole opittu mitään ja kaupunki keskittyy teolliseen rakentamiseen.
Saman ajan lyhytelokuva Kaupunki on kertojanäänellä varustettu kiihkeä esitys ihmisvankilasta, jossa lokerot, numerot, kortit ja kellonviisarit määrittelevät elämän sisällön. Yksityisalueessa (1962) näemme Kallion nousevan hapettoman laatikkorakentamisen tehoalueeksi.
Kurkvaara on pienen ihmisen puolella, ja usein hän päätyy kyynisiin loppupäätelmiin. Viha valtamediaa ja ihmisten sensaationälkää kohtaan ilmenee esimerkiksi elokuvissa Autotytöt (1960) ja Raportti eli Balladi laivatytöstä (1965), joissa Kurkvaara luo tehokkaita antiteesejä kuohuvalle uutisvirralle.
Rottasota (1968) näyttäytyy sekavasta muodostaan huolimatta radikaalina nuorisokuvauksena ja kommentaarina saasteisiinsa rappeutuvasta yhteiskunnasta, jonka ”oravanpyörässä pyydyksinä ovat elintaso ja asema yhteiskunnassa, myrkkyinä mielisairaudet, yksinäisyys ja henkinen turvattomuus”.
Kurkvaara masentui elokuvanteon taloudellisiin olosuhteisiin ja myi yrityksensä ohjattuaan Kujanjuoksun (1971), jossa murhasta syyttömänä tuomittu mies istuu vuosikausia vankilassa kiitos poliisin ja keltaisen lehdistön välisen yhteistyön. 12 vuoden tauon jälkeen Kurkvaara palasi ennakoimaan 1980-luvun kasinotalouden nousun ja määrittelemään vuosikymmenen henkisen tilan teoksellaan Menestyksen maku.
Lohduttomista tuntemuksistaan huolimatta Kurkvaaran töissä on paikoin häikäisevää kauneutta. Tinkimätön taiteellisen luomisen virta ja anteeksipyytelemätön maailmankuva rikastuttavat katsojaa, aivan kuten Kaurismäen uusin, vain oleellisen keskittyvä elokuva. Se esittelee pienen ihmisen, jonka pääoma on valjastanut sataprosenttisesti palvelukseensa, tunne-elämää myöten.
Kurkvaaran mukaan rahantekoon pohjautuva elokuva, ihmisten tajuntaa ympäri maailmaa kaventava mentaalinen roskaruoka on huomattavasti pahempi ilmiö kuin minkään valtakunnan terroriorganisaatio.
Maunu Kurkvaaran elokuvat vuosilta 1964–86 Orionissa kesä-elokuussa. www.sea.fi
Eero Tammi
